Tampereen Työväen Teatterissa lokakuussa ensi-iltansa saanut Samuel Harjanteen ohjaama suurmusikaali, Billy Elliot, on ollut varsinainen arvostelumenestys, ja kehuihin on helppo yhtyä. Pääsin itse katsomaan esityksen viime viikonloppuna tyttäreni kanssa, kun teimme kahdestaan teatteriretken Tampereelle.

Olen nähnyt musikaalin aiemmin Broadwaylla, mutta Helsingin versio vuonna 2015 jäi jostain syystä näkemättä. Edellisestä kerrasta mieleen jäi, että esityksessä parasta olivat tanssivat lapset, mutta Elton Johnin säveltämä musiikki ei erityisemmin säväyttänyt. Se oli yllättävää, sillä saman miehen kynästä ovat kuitenkin peräisin myös vaikkapa Disneyn Leijonakuninkaan laulut.

Mietin nyt, olisiko juuri tämä musiikki ollut syy siihen, että en vaivautunut Helsingissä katsomaan koko musikaalia, mutta nyt se kyllä harmittaa. Niin järjettömän hyvä tämä Tampereen versio oli!

Musikaali perustuu vuoden 2000 samannimiseen elokuvaan, jossa pääosassa ovat tanssi ja Ison-Britannian hiilikaivostoiminnan alasajo.

Eletään vuotta 1984. Billy Elliot on 11-vuotias poika, joka asuu pohjoisenglantilaisessa kaivoskaupungissa isänsä, isoveljensä ja isoäitinsä kanssa, ja perheen elanto on kiinni kaupungin kaivostoiminnasta. Kaivostoiminta on kuitenkin kannattamatonta, joten Britannin hallitus pyrkii ajamaan toimintaa alas. Kaivostyöläiset, Billyn isä ja veli mukaan lukien, ryhtyvät lakkoon ja ottavat yhteen rikkureiden ja poliisien kanssa.

Samaan aikaan Billy käy vastentahtoisesti nyrkkeilytunneilla mutta jää kerran katsomaan samalla salilla harjoittelevien tyttöjen balettituntia. Billy kokeilee tanssia, ja baletinopettaja havaitsee Billyn lahjat. Billy innostuu baletista ja alkaa käydä balettitunneilla nyrkkeilyn sijaan. Kun Billyn muu perhe saa tämän selville, he raivostuvat ja kieltävät pojalta tanssimisen. 

Opettaja on kuitenkin vakuuttunut, että Billyn kannattaisi pyrkiä Lontoon Royal Ballet Schooliin, jotta hän pääsisi pois kuolevasta pikkukaupungista, jonka tulevaisuus ei näytä hiilikaivostoiminnan hiipumisen vuoksi kovinkaan valoisalta. Hän alkaa valmentaa Billyä ilmaiseksi koulun pääsykoetta varten, mutta kuukausien ja jopa yli vuoden mittaiseksi venyvä kaivoslakko kuumentaa muun perheen tunteita ja saa heidät myös taloudellisesti ahtaalle.

Teemoiltaan musikaali on kaikkea muuta kuin kepeä. Tarinan lapset painivat ennakkoluulojen ja hyvin perinteiseen mieskuvaan perustuvien odotusten kanssa, ja aikuisilla taas on huoli sekä oman perheen että koko yhteisön tulevaisuudesta. Molemmat teemat ovat edelleen ajankohtaisia tänäkin päivänä, ja on surullista ajatella, että Billyn kotipaikan kaltaisille kaupungeille todella kävin hyvin huonosti kaivostoiminnan loppumisen myötä.

Poliittiset puheet ja lakot olivat teemana lapselle täysin mahdottomia ymmärtää, eikä hän voinut käsittää myöskään, miksi Billyn muu perhe otti yhteen poliisien kanssa, vaikka he eivät olleet rikollisia tai pahiksia. Yritin kuiskia hänen korvaansa ja kertoa mahdollisimman yksinkertaisesti, mistä siinä puolessa tarinaa olikaan kyse. Lavalla käytetään myös melko ronskia kieltä, mikä on hyvä tiedostaa, jos uskoo, että pystyy säästelemään lastaan vielä muutaman vuoden pahimpien kirosanojen kuulemiselta. Teosta ei varsinaisesti suositella alle kouluikäisille.

Tanssiteema oli tietysti hyvin paljon helpommin ymmärrettävää ja kivaa, ja itsekin balettia tanssiva tyttö piti kovasti tanssikohtauksista.

Eikä mikään ihmekään, sillä voi hyvä ihme, miten taitavia lapsia lavalla nähtiin! Pääosissa Billynä ja Michaelina nähdään molemmissa rooleissa kolme 11 – 12 -vuotiasta poikaa, jotka vuorottelevat esityksissä. Tässä esityksessä Billyä näytteli Osku Perkiö ja Michaelia Nuutti Kerppilä. Perkiö veti Billyn roolin, laulut ja tanssit sellaisella varmuudella ja karismalla, että siinä jäivät ammattinäyttelijätkin kakkoseksi.

Voisin ihmetellä, mistä tällaisia poikia edes on löydetty, mutta luin jo, että pääosan esittäjät ovat käyneet läpi liki kaksi vuotta kestäneen Billy-koulun, johon valittiin vuonna 2016 alun perin 16 poikaa, joista parhaat pääsivät mukaan lopulliseen musikaaliin.

Myös Kerppilä steppaa hienosti, ja jaksan edelleen hämmästellä, miten kaksi 12-vuotiasta poikaa voikin olla niin karismaattisia, että he pystyvät kannattelemaan pitkiä ja isoja kohtauksia lauluineen ja tansseineen ilman yhtään aikuista niin, ettei kertaakaan tarvitse jännittää heidän puolestaan.

Aikuisten rooleista herkullisin on Petra Karjalaisen esittämä tanssinopettaja. Rööki huulessa oppilaita ohjaava, vähän väsähtänyt ja sarkastinen opettaja saa itsekin uutta kipinää, kun keskinkertaisten tyttöjen (siis tarinassa – lavalla tanssineet nuoret tamperelaisneidit olivat hurmaavia) joukkoon ilmestyykin huimaa potentiaalia osoittava poika.

Ohjaaja Samuel Harjanne, joka muuten ohjasi myös HKT:n Kinky Bootsin, on osunut tässäkin produktiossa niin monella tavalla niin moneen napakymppiin, ettei voi kuin kiittää ja taputtaa ja jäädä odottamaan, mitä mies ohjaa Suomen musikaalilavoille seuraavan kerran.

Ja juu, kyyneleet olivat jälleen poskilla monta kertaa esityksen aikana, kuten arvata saattoi. Mene siis sinäkin oitis Tampereelle teatteriin.

Pressiliput esitykseen saatu Tampereen Työväen Teatterilta.

Kuvat: Tampereen Työväen Teatteri.