Eräänä iltana mietin ääneen, että enpä ole koskaan käynyt The Metropolitan Operassa, ja jo muutamaa hetkeä myöhemmin olin päättänyt ostaa itselleni oopperalipun.

Olen todella ravannut Broadwaylla New Yorkin -matkoillamme useita kertoja, mutta oopperaa en ole uskaltautunut kuuntelemaan. Olen kuitenkin päättänyt vihdoin tutustua tähän taidemuotoon ja käynyt muutaman kerran syksyn aikana Kansallisoopperassakin.

Ajattelin, että voisin käydä keväällä kuuntelemassa ja katsomassa Rossinin Sevillan Parturin, ja ilahduin kun se oli parhaillaan ohjelmistossa myös täällä. Nythän voisin katsoa sen ensin New Yorkissa ja sitten Helsingissä ja jopa vertailla toteutuksia!

The Metropolitan Opera sijaitsee Upper West Sidella, Broadwayn tuntumassa Lincoln Centerissä. Saman aukion reunoilla sijaitsevat myös New York City Ballet’n ja New York Philharmonic Orchestran esiintymislavat.

Ostin esitykseen huokeimman mahdollisen lipun, jolla pääsi viidennelle parvelle, joka on nimetty Family Circleksi. Lipulle tuli tähän esitykseen hintaa 35 dollaria palvelumaksuineen. Halvemmalla hinnalla piti tietysti tyytyä siihen, että laulajien kasvojen ilmeitä ei täältä piippuhyllyltä asti nähnyt, ja välillä huomasin että oli jopa vaikea erottaa, kuka hahmoista oli milloinkin äänessä. Olisi siis ollut tarvetta oopperakiikareille. Kyllä esitystä silti pystyi seuraamaan oikein hyvin, mutta jos haluaisi ottaa teoksesta kaiken irti, kannattaisi maksaa suosiolla enemmän lipustaan.

Sevillan parturi on aikansa romanttinen komedia, jossa neuvokas parturi Figaro auttaa Kreivi Almavivaa saamaan itselleen ihastuksensa, kauniin Rosinan. Rosina on tohtori Bartolon suojeluksessa, ja tohtori itse suunnittelee naivansa hänet jonain päivänä. Kreivi esiintyy salanimellä, eivätkä Rosina tai Bartolo tunnista häntä, ja Figaron avulla hän pääsee tapailemaan Rosinaa Bartolon selän takana – ja jopa silmien alla. 

Libretto on hauska, ja The Metin yleisö nauroi tapahtumille jopa ääneen. Kansallisoopperan tavoin esitys on tekstitetty, mutta tekstit eivät ole lavan yläpuolella vaan oman istuinpaikan edessä. Ainakin omasta mielestäni lavan yläpuolelle sijoitettuja tekstejä on helpompi seurata, mutta tällä tavalla ooppera pystyy tarjoamaan useampia kielivaihtoja tekstityksille.

Opperan sävellyksistä tutuimpia hittejä lienevät ooperan alkusoitto sekä Figaron aaria Largo al factotum. Laulajat olivat kaikki hienoja, mutta erityisesti eteläafrikkalainen sopraano Pretty Yende loisti Rosinan roolissaan. Lavalla nähtiin myös oikea aasi, mutta vain statistina.

Oli hauska käydä kokemassa kuuluisa oopperatalo sisäpuolelta, ja seuraavalla New Yorkin -matkalla uskallan varmasti tulla tänne toisenkin kerran. Sitä ennen jatkan kuitenkin tutkimusmatkaa oopperan maailmaan siellä, mihin pääsen kotoa raitiovaunulla.