Veljeni Leijonamieli kertoo kuolemasta lohdullisesti
Astrid Lindgrenin klassikkosatu, Veljeni Leijonamieli herää henkiin Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttömöllä Jakob Höglundin uudessa musiikkinäytelmässä. Näytelmä onnistuu vangitsemaan hienosti kirjan ydinsanoman – rohkeuden, veljeyden ja toivon – ja tuomaan sen esiin niin, että lopputulos koskettaa niin aikuisia kuin lapsia.
Kirjan tarina ei ole helppo, ja se saattaa vaikuttaa monista jopa liian surulliselta. Kaarle eli Korppu (Mikko Kauppila) ja Jonatan (Alexander Wendelin) ovat veljeksiä, Korppu noin 9-vuotias, Jonatan muutaman vuoden vanhempi. Korppu sairastaa keuhkotautia eikä pysty edes liikkumaan ilman veljensä apua. Hänellä ei ole paljoa elinaikaa jäljellä, mutta Jonatan kertoo, miten veljekset tapaavat kuoleman jälkeen uudelleen Nangijalan maailmassa, jossa ei ole sairauksia eikä kärsimystä.
Poikien kodissa syttyy tulipalo, ja Jonatan kantaa Korpun pois liekkien keskeltä. Jonatan hyppää pikkuveli selässään korkealta palavasta kerrostalosta mutta menehtyy itse talon pihamaalle. Korppu jää kaipaamaan veljeään, mutta hänen sairautensa etenee vääjäämättä, ja lopulta hän seuraa veljeään tuonpuoleiseen.
Kuolema ei ole tarinassa kuitenkaan surullinen asia. Kaarle ja Jonatan löytävät toisensa Nangijalasta, ja todella: Kaarle ei ole enää sairas, ja hänen jalkansa kantavat. Elämä jatkuu toisessa maailmassa, eikä edellistä elämää jäädä kaipaamaan.
Nangijala ei ole kuitenkaan pelkkiä leiritulia ja tarinoita, vaan paikkaa hallitsee tyrannimainen Tengil. Hän pitää asukkaita pelon vallassa ja vahvistaa valtaansa sotilailla sekä pelottavalla Katla-lohikäärmeellä, joka syöksee halvaannuttavaa tulta.
Ennen Kaarlen tuloa Nangijalaan rohkea Jonatan on ehtinyt liittyä vastarintaliikkeeseen, joka vastustaa Tengilin tyranniaa ja pyrkii vapauttamaan Tengilin vangitseman Orvarin. He saavat tukea Ruusulaakson johtajalta Sofialta (Sanna Majuri), ja suojaa Kirsikkalaaksossa asuvalta vanhalta Matiakselta (Kari Mattila). Kaarle tahtoo seuraa Jonatania vaarallisiin seikkailuihin, ja Jonatan kertoo, että jos heille tapahtuu jotain, he tapaavat uudelleen seuraavassa maailmassa, Nangilimassa.
HKT:n toteutus yhdistää kekseliäästi näyttelijöitä, nukketeatteria ja suuren näyttämön näyttämötekniikkaa.Korppu ja Jonatan nähdään tarinassa sekä ihmis- että nukkeversioina, ja myös Tengil sekä hänen armeijansa on toteutettu nukkehahmoilla.
Tarinaa kuljettaa eteenpäin ja paikasta toiseen koko näyttämön täyttävä pyörölava, jolle on pystytetty sisältäpäin valaistuja pyramidimaisia lavasteita, jotka toimivat kukkuloina, vuorina ja jättimäisen lohikäärmeen vartalona. Muuten vähäeleinen lavastus herää eloon erityisesti valaistuksen ansiosta, ja näyttämökuva on näyttävä ja paikoin silmiähivelevän kaunis.
Toisissa kohtauksissa nukkehahmojen käyttäminen on luonnollisempaa: kun veljekset hyppäävät talon katolta, kulkevat vuolaana virtaavan kosken yli tai matkaavat Katlan luolissa, nukeilla saadaan luotua perspektiiviä ja ison seikkailun tuntua. Nukkehahmot vaikuttivat kuitenkin erikoisilta sairaalan lääkäreinä, ja varsinkin Tengilin hahmo oli pelottavan tyrannin sijaan koominen.
Mikko Kauppila on Jonatanina se isoveli, jonka jokainen haluaisi: suojeleva, rohkea ja rakastava. Alexander Wendelinin Korppu on alussa hauras ja epävarma, mutta hänen rohkeutensa kasvaa tarinan edetessä. Kauppilan Jonatan on hahmona aikuisempi, Wendelinin Korppu lapsenomaisempi, mutta molempien poikamainen olemus ja ilmaisu saavat unohtamaan, että hahmoja esittää kaksi aikuista miestä.
Näytelmässä on musiikkia, mutta musikaaliksi en sitä kutsuisi. Musiikilla ja lauluilla on kuitenkin tärkeä rooli tunnelman luojana. Koskettavimmin laulaa Sofian roolissa nähty Sanna Majuri, ja on ilo kuulla myös toista loistavaa solistia, baarimikko Jussin roolia esittävää Tuukka Leppästä.
Lavalla taiteilee myös muusikko Senni Valtonen, joka tuntuu soittavan kaikkia mahdollisia instrumentteja koskettimista konserttikanteleeseen ja nyckelharpasta saksofoniin. Ja juuri kun luulet kuulleesi kaiken, esiin kaivetaan vielä säkkipilli.
Tarinan kertojan osuudet esitetään kuorolausuntana, mikä oli ratkaisuna hivenen vieras. Olisin mielelläni kuunnellut kertojana vaikkapa pelkkää Sanna Majuria, joka on lukenut myös monia äänikirjoja.
Esitys on yllättävän julma, vaikka nukkehahmot värikkäät sauvat aseinaan pehmentävätkin sitä. 8-vuotiaani pohti, että esityksessä oli paljon kuolemaa, mutta se on tietysti koko esityksen teema. Tarina alkaa ja päättyy veljesten kuolemaan, mutta Tengilin sotilaat surmaavat myös Kirsikkalaakson asukkaita.
Seikkailu tempaisi mukaansa ja piti otteessaan koko esityksen ajan, mutta odotusteni vastaisesti näytelmän loppu ei saanut kyynelkanavia avautumaan. Ehkä kasvottomat nukkehahmot veivät jotain siitä tunteesta, joka näyttelijöiden kasvoilta olisi välittynyt. Tai sitten ajatus siitä, että veljekset jatkavat elämäänsä Nangilimassa oli niin lohdullinen, ettei mitään surtavaa oikeastaan ollutkaan.
Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen.
Syksyn muuta ohjelmistoa:
