Kävin tänä viikonloppuna hyvin poikkeuksellisesti kahdesti elokuvissa. Perjantaina katsoimme työporukalla uuden Bond-leffan, Spectren, ja sunnuntaina vein tytön katsomaan Maija Mehiläistä.

En ole koskaan ollut suurempi Bond-fani, mutta päätin lähteä kavereiden mukaan, kun kerran pyydettin. Komea näköinen ja viihdyttävä pätkä, mutta juuri niin epäuskottava lukuisine täpärine pelastumisineen kuin voi kuvitellakin.

Omalla tavallaan isompi tapaus oli viikonlopun toinen ensi-iltaelokuva, Maija Mehiläinen. Ei siksi, että olisin kovasti odottanut juuri tätä elokuvaa, vaikka katselinkin Maija Mehiläinen -animaatiosarjaa lapsena, vaan siksi, että se oli tytön ensimmäinen kerta elokuvissa.

Olen odottanut kovasti, että leffaan tulisi jokin ”koko perheen” animaatio, mutta useimmissa lastenelokuvissa ikäraja onkin yllättäen 7 vuotta ja vanhempien seurassa 4. Maija Mehiläinen oli kaikille sallittu.

Monissa lastenelokuvissa ja animaatioissa on useita tasoja ja ne ovat viihdyttäviä myös aikuisille. Maija Mehiläinen ei ole yksi niistä.

Tyttö varmasti viihtyi, ja elokuvan katseleminen ”isosta televisiosta” oli iso elämys hänelle. Itse huomasin ajattelevani lähinnä sitä, miksi elokuvan mehiläisillä oli vain kaksi kättä, kun heinäsirkalla niitä oli neljä, miksi mehiläispesässä oli niin paljon miestyöläisiä ja valmistivatko he todella hunajaa siitepölystä.

Eihän tämä elokuva mikään biologian oppitunti ollut tarkoitus ollakaan, ja juonen varsinaiset teemat olivat omana itsenään olemisen tärkeys ja epäluulot vieraita kohtaan. Ei huonoja teemoja, mutta käsittely olisi voinut olla vähemmän ennalta-arvattavaa.

Lapsen takia tänne mentiin, mutta kyllä odotan leffateatterissa katsottavalta elokuvalta huomattavasti enemmän.

Seuraavan kerran taidankin mennä leffaan sitten Tähtien sodan perässä joulukuussa.