Perjantai, ei ihan kaikkein parhaimman viikon sellainen.

Viikko huipentui siihen, kun hain lapsen päiväkodista aikomuksenani viedä hänet tanssitunnille. Hän on pitänyt siitä kovasti, ja sitä on aiemmin odotettu ja siitä puhuttu pitkin viikkoa. Ja onhan se ollut meille vanhemmillekin kiva juttu, varsinkin kun pieni on näyttänyt nauttivan siitä niin kovasti.

Pari viikkoa sitten, kun olimme Rouvan kanssa Tallinnassa, tyttö kävi tanssitunnilla papan kanssa. Ja jotain outoa tapahtui. Viime viikolla, kun Rouva haki tytön perjantaina päiväkodista, hän sanoikin, ettei halua tanssimaan. Rouva sai kuitenkin silloin puhuttua tytön tunnille, ja lopulta hänellä oli kuitenkin ollut yhtä hauskaa kuin aiemminkin.

Tänään sama toistui. ”Ei halua tanssitunnille.”

Häh, eikös siellä ole kivaa? ”Ei ole. Mennään kotiin.”

Hetkisen myöhemmin sovimme, että käydään tunnilla katsomassa ja mennään sitten kotiin äidin luokse. ”Joo. Käydään katsomassa.”

Ei käyty. Kun tanssivaatteet oli puettu päälle, tyttö päätti, ettei aio käydä edes katsomassa. Hän roikkui kaulassani ja toisteli asiaa kyyneleet silmissä, ja vaikka yritin kysellä, mikä oli vikana, en saanut sitä selville. Ehkä väsymys, ehkä tunnin sisältö, ehkä opettaja, ehkä se, että viimeksi oli sijaisopettaja ja nyt ei, ehkä se, että äiti ei vienyt, ehkä se, että joku puri häntä aiemmin päivällä päiväkodissa. Hän ei mennyt sisään vaikka kerroin, miten kovasti haluaisin nähdä hänet tanssimassa tai että voisin tulla ovelle katsomaan tai että hän voisi ihan vaikka vain käydä salissa.

Soitimme jopa äidille, joka yritti sanoa puhelimessa, että menepä nyt sinne tunnille. Ei toiminut.

Kun tunnista oli ehtinyt kulua jo kolmasosa, luovutin, ja sanoin, että lähdetään nyt sitten kotiin. Tyttö hihkui ja hyppi riemusta. ”Jee! Mennään kotiin!” Näytin vieressä hapanta naamaa ja kaivelin tytön vaatteita kassista mutisten, että ei tänne varmaan kannata sitten enää tulla. Tyttö katseli, että nyt isi on vähän kiukkuinen ja kysyi sen, mitä yleensäkin vastaavassa tilanteessa: ”Onko kivaa?”

Ja sitten se pääsi suusta: ”On, ihan helvetin kivaa.”

Eiiiii. Sanoinko sen tosiaan ääneen? Joku toisista vanhemmista nosti kulmiaan, toinen hymyili ymmärtäväisesti. Minä livahdin lapsen kanssa liukkaasti pukemaan ulkovaatteet ja pois paikalta.

Uh. No nyt on sitten täysi mysteeri, miksi tanssitunnilla ei enää olekaan yhtään kivaa vaan ”tylsää” ja ”vaikeaa”. Toisaalta, kun häneltä kysyttiin myöhemmin, viekö äiti hänet sinne seuraavalla kerralla, hän vastasi myöntävästi ja kyseli jo illemmalla: ”Mennäänkö huomenna tanssitunnille?” No ei mennä.

Oi joi. Isi on nyt vähän väsynyt.

Katsellaan ensi viikolla. Jos sama toistuu, niin antaa olla. Ehtiihän sitä tanssia harrastaa vielä myöhemminkin.