Eiiii, sanoinko sen tosiaan ääneen?

Perjantai, ei ihan kaikkein parhaimman viikon sellainen.

Viikko huipentui siihen, kun hain lapsen päiväkodista aikomuksenani viedä hänet tanssitunnille. Hän on pitänyt siitä kovasti, ja sitä on aiemmin odotettu ja siitä puhuttu pitkin viikkoa. Ja onhan se ollut meille vanhemmillekin kiva juttu, varsinkin kun pieni on näyttänyt nauttivan siitä niin kovasti.

Pari viikkoa sitten, kun olimme Rouvan kanssa Tallinnassa, tyttö kävi tanssitunnilla papan kanssa. Ja jotain outoa tapahtui. Viime viikolla, kun Rouva haki tytön perjantaina päiväkodista, hän sanoikin, ettei halua tanssimaan. Rouva sai kuitenkin silloin puhuttua tytön tunnille, ja lopulta hänellä oli kuitenkin ollut yhtä hauskaa kuin aiemminkin.

Tänään sama toistui. ”Ei halua tanssitunnille.”

Häh, eikös siellä ole kivaa? ”Ei ole. Mennään kotiin.”

Hetkisen myöhemmin sovimme, että käydään tunnilla katsomassa ja mennään sitten kotiin äidin luokse. ”Joo. Käydään katsomassa.”

Ei käyty. Kun tanssivaatteet oli puettu päälle, tyttö päätti, ettei aio käydä edes katsomassa. Hän roikkui kaulassani ja toisteli asiaa kyyneleet silmissä, ja vaikka yritin kysellä, mikä oli vikana, en saanut sitä selville. Ehkä väsymys, ehkä tunnin sisältö, ehkä opettaja, ehkä se, että viimeksi oli sijaisopettaja ja nyt ei, ehkä se, että äiti ei vienyt, ehkä se, että joku puri häntä aiemmin päivällä päiväkodissa. Hän ei mennyt sisään vaikka kerroin, miten kovasti haluaisin nähdä hänet tanssimassa tai että voisin tulla ovelle katsomaan tai että hän voisi ihan vaikka vain käydä salissa.

Soitimme jopa äidille, joka yritti sanoa puhelimessa, että menepä nyt sinne tunnille. Ei toiminut.

Kun tunnista oli ehtinyt kulua jo kolmasosa, luovutin, ja sanoin, että lähdetään nyt sitten kotiin. Tyttö hihkui ja hyppi riemusta. ”Jee! Mennään kotiin!” Näytin vieressä hapanta naamaa ja kaivelin tytön vaatteita kassista mutisten, että ei tänne varmaan kannata sitten enää tulla. Tyttö katseli, että nyt isi on vähän kiukkuinen ja kysyi sen, mitä yleensäkin vastaavassa tilanteessa: ”Onko kivaa?”

Ja sitten se pääsi suusta: ”On, ihan helvetin kivaa.”

Eiiiii. Sanoinko sen tosiaan ääneen? Joku toisista vanhemmista nosti kulmiaan, toinen hymyili ymmärtäväisesti. Minä livahdin lapsen kanssa liukkaasti pukemaan ulkovaatteet ja pois paikalta.

Uh. No nyt on sitten täysi mysteeri, miksi tanssitunnilla ei enää olekaan yhtään kivaa vaan ”tylsää” ja ”vaikeaa”. Toisaalta, kun häneltä kysyttiin myöhemmin, viekö äiti hänet sinne seuraavalla kerralla, hän vastasi myöntävästi ja kyseli jo illemmalla: ”Mennäänkö huomenna tanssitunnille?” No ei mennä.

Oi joi. Isi on nyt vähän väsynyt.

Katsellaan ensi viikolla. Jos sama toistuu, niin antaa olla. Ehtiihän sitä tanssia harrastaa vielä myöhemminkin.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

Karitsa-makaronilaatikko

Minulta kysyttiin juuri, syömmekö aina niin hienoja ruokia kuin mitä esittelen blogissa ja voisinko tehdä juttuja myös tavallisista ruoista.

Niin, mitäs siihen sanoisi? Itselleni ei tule mieleen juuri nyt yhtään erikoisuutta, joka olisi tehty vain tätä blogia varten. No, ehkä se appelsiini-salmiakkijäätelö viime vuonna, mutta kyllä tämän blogin sisältö on muuten meillä ihan arkea, samoin ne ruoat, joita Rouva sisällytti kirjaansa.

Mikä sitten on tavallista ruokaa? Jos tavallisuudella tarkoitetaan perunoita ja ruskeaa kastiketta tai kalapuikkoja niin ne eivät kuulu arkeemme, eivät myöskään einekset. Risottoja ja pastaa syömme usein, samoin esimerkiksi tomaattikastiketta ja lihapullia, ja ne ovat esiintyneet myös täällä.

Rouvan ruoanlaitto perustuu pitkälti siihen, että raaka-aineita valmistellaan iso satsi silloin kuin siihen on aikaa, yleensä viikonloppuna. Paahdettua porkkanaa, punajuurta, paprikaa ja parsakaalia on siis lähes aina valmiina jääkaapissa odottamassa ruoanlaittoa, ja niistä saa valmistettua nopeasti jonkin pastan tai vokin. Meillä se on tavallista.

Toinen hyvin tavallinen ja yleinen ruoka ovat erilaiset uunivuoat kuten tällainen karitsa-makaronilaatikko, jota söimme juuri tällä viikolla. Ja myös edellisellä. Eli tässä yksi tavallistakin tavallisempi ruoka suoraan tavallisesta arjesta. Tarjoillaan ketsupin kanssa.

IMG_2302.jpg

Laatikko on saanut innoituksen Hanna Gullichsenin Safkaa 2 -kirjan karitsalootasta mutta on yksinkertaistetumpi. Siihen on myös upotettu kesäkurpitsaa, jota oli tänä vuonnakin tarjolla enemmän kuin tarpeeksi.

Karitsa-makaronilaatikko

Ainekset

  • 2 sipulia
  • 2 varsisellerin vartta
  • öljyä paistamiseen
  • 500 g karitsan jauhelihaa
  • 3 valkosipulinkynttä
  • 3 keskikokoista kesäkurpitsaa
  • tuoretta yrttiä kuten lehtipersiljaa tai basilikaa
  • 2 prk tomaattimurskaa
  • suolaa
  • mustapippuria
  • 500 g kuivaa pastaa (penne tai fusilli)
  • pala juustoa

Valmistaminen

  1. Hienonna sipulit ja varsisellerin varret ja kuullota niitä öljyssä tilavassa kattilassa. Lisää jauheliha ja jatka paistamista
  2. Hienonna valkosipulinkynnet, kesäkurpitsa ja yrtit ja lisää ne kattliaan. Lisää tomaattimurska ja hauduta kastiketta puolisen tuntia, kunnes kesäkurpitsa on sulautunut kastikkeeseen
  3. Mausta hautunut kastike suolalla ja mustapippurilla
  4. Laita pasta uunivuokaan ja kaada kastike pastan päälle. Sekoita
  5. Raasta juusto ja ripottele juustoraaste vuoan pinnalle
  6. Paista 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia, kunnes juustoraaste alkaa ruskettua.
Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä Ystävät ja perhe