Vastauksia eilisiin kysymyksiin ei tarvinnut pohtia pitkään. Viime yönä heräsin puoli neljältä käytävästä kuuluvaan tepasteluun ja nousin katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Tyttö oli noussut sängystään ja suunnisti kylpyhuonetta kohti.

”Mihin olet menossa?” kysyin häneltä.
”Potalle istumaan. Valo päälle”, hän vastasi.

Yritin sanoa hänelle, että vielä ei ole aika nousta ja että meidän pitäisi mennä takaisin nukkumaan, mutta hän oli päättäväinen. ”Potalle.”

”Okei, käydään potalla mutta sitten mennään takaisin nukkumaan”, sanoin hänelle.

Tyttö istui potalla kiireettömästi, katseli ympärilleen ja sanoi hetken päästä: ”Puuroa.” Oli selvää, että puuroa ei tulisi, ja kun pottaankaan ei tullut mitään muutamassa minuutissa, ilmoitin, että nyt olisi palattava sänkyyn. Ja siitä hän sitten loukkaantui.

Huuto oli kovaa, ja se kesti pitkään. Rouvakin joutui nousemaan, ja siinä me sitten yritimme saada lasta sekä hiljenemään että pysymään sängyssään, ja hän puolestaan yritti vakuuttaa meitä siitä, että nyt on kaikkien aika nousta – myös naapurien. Ei kelvannut vesi, ei syli, ei tarjous jäädä viereen nukkumaan eikä myöskään unien jatkaminen äidin ja isin vieressä.

Lopulta, ehkä noin puolen tunnin jälkeen, huuto alkoi laantua, ja sanoimme hänelle, että nyt kaikki menevät nukkumaan. Hän jäi istumaan sängylleen yhä valittaen, joten jäin vielä katselemaan ovenraosta, pysyykö hän sängyssään, vaikka me poistumme. Pysyi hän. Vähitellen hän hiljeni, kellahti mahalleen ja nukahti. Hiljaisuus kuulosti suloiselta.

* * *

Aamulla havahduin siihen, kun makuuhuoneen ovenkahva painui alas ja ovi aukesi. Kello oli hieman vajaat seitsemän, ja Rouva oli noussut jo puolisen tuntia aiemmin. Tyttö seisoi oviaukossa yksin ja sanoi: ”Moi!”

”No moi kulta, joko sinä olet herännyt?” kysyin. Hän vastasi myöntävästi, kiipesi sänkyyn viereeni ja antoi ison halin ja suukon.

”Oi, ihanaa, kiitos! Tämähän oli oikein mukava herätys.” Tyttö jatkoi halailua ja suukottelua. Öiset erimielisyydet olivat selvästi jo unohtuneet puolin ja toisin.

”Voitaisiinko silti sopia, että yöllä ei enää hiippailla vaan nukutaan?”

Ehkä hän vastasi jotain, ehkä ei. Jotenkin minulla on kuitenkin sellainen tunne, että tämä asia ei pääty vielä tähän.

Ja niin alkoi uusi vaihe yöunissamme. Sitä oli oikeastaan osattu jo odottaa. Siihen oli myös valmistauduttu työntämällä tytön huoneessa sijaitseva runkopatja kiinni hänen sänkyynsä. Olisi se silti voinut alkaa vasta vähän myöhemmin.

Kuva ei liity tapaukseen.

Sunnuntaiaamuna tytön huoneesta kuului iloista juttelua kuten muinakin viikonloppuaamuina. Tytön annetaan yleensä höpötellä rauhassa ja järjestellä pehmolelujaan takaisin ikkunalaudalle ja hänet käydään nostamassa sängystään vasta, kun hän kutsuu äitiä tai isää. Nyt kutsua ei kuulunut, joten Rouva meni jonkin ajan kuluttua katsomaan, mitä huoneessa tapahtuu.

Rouva oli juuri kurkistamassa tytön huoneeseen, kun ovenraosta ilmestyikin yllättäen pieni käsi, joka veti oven auki. Oven takaa paljastui tyytyväisen näköinen pieni tyttö, joka tervehti äitiään: ”Moi!”

Tyttö oli siis ensimmäistä kertaa kömpinyt itse pois sängystään ja laskeutunut runkopatjan kautta lattialle.

No niin, tästä alkaa todellakin uusi vaihe yöunissamme. Milloinkahan hän keksii, että hän voi nousta sängystä myös keskellä yötä? Hoksaako hän jossain vaiheessa hiipiä viereemme nukkumaan?

Jotenkin aloin nähdä kotimme jälleen uusin silmin. Alkaako hän tassutella öisin ympäri asuntoa? Onko keittiöön ja eteiseen johtavat ovet nyt laitettava kiinni aina iltaisin vai voisinko luottaa siihen, että herkkäunisena heräisin siihen, jos hän kävelisi käytävässä?

Mitä kaikkea hän keksisikään tehdä, jos äiti ja isä eivät olisi vahtimassa..?