Ja niin alkoi kenkävaihe.

Tyttö ei suostu tekemään mitään ilman kenkiään. Ne vedetään jalkaan heti, kun herätään, niillä tepastellaan ympäriinsä aina kotona ollessa ja ne haluttaisiin ottaa mukaan myös sänkyyn ja kylpyyn. Ja niiden pois ottaminen väkisin aiheuttaa väkevää draamaa ja suolaisia kyyneliä.

Jos jätämme tuulikaapin oven raolleen, hän livahtaa heti sinne ja alkaa sovitella kenkiä jalkoihinsa. Ihan mitä tahansa kenkiä. Usein hän haluaisi kävellä minun ulkokengilläni ympäri asuntoa, mikä oli tietysti alkuun suloista ja hauskaa, mutta pidemmän päälle hankalaa. Annoimmekin tytölle sisäkengiksi yhdet hänen kesäkengistään. Hän otti niistä nauhat pois, joten hän saa vedettyä ne jo itse hienosti jalkaan.

Emme vain ymmärtäneet alussa, että hänen pitää itse saada ottaa kengät myös pois, joten potalle ja nukkumaan lähdettiin monena päivänä itkien: ”Kenkä! Kenkä!” Nyt osaamme jo toimia oikein.

Ensinnäkin kengät otetaan potalle mukaan. Hypistelköön kenkiä siinä istuessaan tai vetäköön ne vaikka jalkaansa. Niin itse asiassa käy lähes aina.

Nukkumaan meno ratkaistiin puolestaan niin, että hänelle selitettiin, että nyt kengätkin menevät nukkumaan ja niille sanotaan: ”Hei hei!” Ja näin se toimii. Tyttö ottaa nykyisin kengät sekä ennen päiväunia että illalla nukkumaan mennessä itse pois, kiikuttaa ne keittiön sohvalle ja sanoo niille: ”Hei hei kenkä!” tai ”Bye-bye kenkä!” – vähän päivästä riippuen.

Päiväunien jälkeen hän juoksee sitten iloisesti takaisin kenkien luokse ja kiljahtelee: ”Kenkä! Kenkä! Kenkä jalkaan!” (Tai ”kenkä alkaa”.) Jos jokin aika sitten aamulla herätessä hänen ensimmäinen sanansa oli piitää (=piirtää), nyt se on usein kenkä.

Ja kun kengät ovat aina odottamassa siellä, mihin ne jätettiin, hän osaa jo itse ehdottaa hyvillä mielin: ”Kenkä pois”, kun ne pitää ottaa seuraavan kerran pois.