Usein tuntuu kertakaikkisen absurdilta, kuinka yhteisöttömäksi olemme yhteiskuntamme rakentaneet. Muka edistyksellisen, muka terveen, muka mukavan elintilamme. Missä kukaan ei kuulu varsinaisesti mihinkään, missä jokainen tavoittelee vain oman yksilöllisen elämänpolkunsa jaloa rakentamista, missä velvollisuus toisista ulkoistetaan muualle. Alkukantaisemmissa yhteiskunnissa elävät katsovat eristäytyneen erillistä rämpimistämme ja nauravat partaansa. Tai ehkä itkevät.

Edelleen kaipaan ympärilleni heimoa, joka olisi tuntenut minut jo vuosikausia ja jota tuskin tulen koskaan saamaan. Nuorempana kuvittelin, että ystävät riittävät – ja upeita ystäviä minulla onkin, viisaita, luovia, avuliaita, myötätuntoisia ystäviä. Ystävillä on kuitenkin omat yksilölliset elämänsä, hoidettavat lapsensa, dementoituvat äitinsä, urahaaveensa, erokriisinsä, aikataulutetut elämänsä. Usein ystävät ovat yksinkertaisesti vain fyysisesti liian kaukana. Heimon turva perustuu siihen, että se on aina lähellä.

Tähän havahduin silti tänään yllättäen: Ei meillä milloinkaan Rumpukarhun ja Tuulitukan ollessa pieniä ollut ympärillämme ihmisiä, jotka olisivat vaikeina hetkinä noin vain tarjonneet apuaan. Viime viikolla sekä Kike että Margarethe hakivat Tiitiäistä päiväkodista, kun olin itse neljättä viikkoa epätoivoa aiheuttavan, piinaavan taudin kourissa ja Red jo Ranskassa töissä; Lydia vietti tapansa mukaan Tiitiäisen kanssa kummiaikaa, ja sitten Tiitiäinen tultiin pyörällä hakemaan vielä pikku Davinin luokse leikkimään. Ei se vielä heimo ole, mutta on se jo jotakin. Ehdottomasti jotakin.

Nyt pakkaan laukkuni ja nuorimmaiseni ja matkaan pitkän matkan kotimaahan auttamaan ystävää, jolla pian on sylissään uusi ihminen. Hänelläkään ei ole heimoa, ei myöskään puolisoa tukenaan, mutta minut hänellä on – minut ja muut ystävänsä.

Onhan se jo jotakin.