Talven juhlapyhät: joulu ja uusivuosi. Tutussa kotimaassa asuvallekin ne saattavat aiheuttaa turhan paljon järjestelyihin liittyvää ahdistusta: kenen luona juhlitaan? Kuka tekee laatikot? Ja mikä on hyväksyttävä määrä uskonnollisuutta erilaisia näkemyksiä täynnä olevassa sukujoulussa: luetaanko Luukaksen evankeliumi ennen ruokapöytään käymistä? Mennäänkö kaikki yhdessä keskiyön messuun?

Mutta kun turvallisen kotimaan kamaralta siirtyy vieraalle maaperälle, muuttuu juhlien viettokin. Yhtäkkiä sekään, mikä juhlaan on ainakin aina kuulunut, ei ole enää itsestäänselvää. Milloin lahjat avataan? Kuka ne tuo? Annetaanko lahjoja ylipäätään?

Olen juhlinut jouluja elämäni aikana hyvin erilaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi 19-vuotiaana aupairina Edinburghissa ympärilläni ei ollut oma perheeni, muttei myöskään isäntäperheeni, joka oli lentänyt sukulaisten luo Australiaan; jouluillallista varten kävelin skotlantilaisessa tihkusateessa tuttavaperheen luo. Se, etteivät joulut olleet aina samanlaisia, ei surettanut minua koskaan.

Lasten syntymän myötä jouluun oli kuitenkin otettava jonkinlainen kanta. Muistoissani rakkaimpina olivat lapsuuden joulujen ihmisvilinä, kun kaikki tädit, sedät ja serkut kokoontuivat yhteen. Haikeana jouduin myöntämään, että omien lapsieni joulut muotoutuisivat ainakin alkuun erilaisiksi: Berliinissä lähellämme ei ole yhtäkään minun tai lasten isän sukulaista, ja vaikka olisikin, serkkuina lapsilla ei ole kuin yksi aikuinen.

Lasten isä on Yhdysvalloista, ja kun olemme isän siskon luona viettäneet muutaman joulun ja vuodenvaihteen, olen aina vierastanut monia sikäläisiä tapoja. Ripeä ruokailu on tuntunut hutaisulta, lahjojen verkkainen avaaminen kymmenen silmäparin tuijottaessa taas välillä vaivaannuttavalta. Ja sitähän juhlat loppujen lopuksi ovat: kokoelma tottumuksia ja tapoja, jotka toistuvat vuodesta toiseen samankaltaisina. Monelle suomalaiselle joulu ei ole joulu ilman kinkkua, kuusta ja haudoilla käyntiä. Amerikkalaiselle tärkeää saattavat olla takan reunalla killuvat joulusukat tai juuri ne tietyt joululaulut.

Lasten isälle yksi tärkeimmistä lapsuuden joulujen muistoista on jouluöinen pakahduttava odotus, että aurinko vihdoin nousisi ja saisi rynnätä olohuoneeseen joulupukin yön aikana tuomien lahjojen luo. Suomalaiselle se toki kuulostaa nurinkuriselta. Siksi meidän joulumme onkin jaettu kahtia: aattoiltana availlaan kyllä kuusen alla odottavat paketit, ja kunkin kohdalla jutellaan siitä, kuka ystävä tai sukulainen sen on antanut. Meille on ollut alusta alkaen tärkeää opettaa lapsille pukkiuskon sijaan lahjojen antamisen iloa ja kiitollisuutta toisilta saaduista muistamisista; tärkeää on myös, että lahjakasat pysyvät kohtuullisen matalina. Mutta joulupäivän aamun valjetessa lapset saavat hypätä sängystä ja löytää sittenkin vielä yhden lahjan.

Meidän joulussamme on jotain suomalaista, jotain yhdysvaltalaista, jotain saksalaista ja jotain ihan omaa. Tänä vuonna meillä oli pieni kuusi, jonka lapset innoissaan koristelivat, tehtiinpä aivan itse koristeitakin. Joulupukista meillä ei ole puhetta, mutta tonttuja saattoi joulun alla olla liikkeellä, ja adventtikalenterin pieniin pussukoihin ilmestyi yön aikana lapsille pieniä lahjoja. Jouluaatoksi saimme vieraaksi viisihenkisen ystäväperheen, ja jouluruokia syötiin kolme päivää. Saksalaista herkkua, makeaa omena-punakaalia unohtamatta!

Uuttavuotta vietimmekin sitten perinteisen berliiniläisittäin, suuressa ystäväporukassa kreuzbergiläisellä kattoterassilla loputtomiin jatkuvia ilotulituksia hämmästellen.

Mistä teidän juhlaperinteenne juontuvat?