Unelmia

Berliinissä päivähoitopaikan saaminen on kuin lottovoitto.

Ilmassa oli tiettyä juhlallisuutta, kun asuintovereidemme lasta valmisteltiin tänä aamuna ensimmäistä päiväkotipäivää varten. Ymmärsin vanhempien tuntemukset kysymättäkin: uskomatonta, nyt meidänkin lapsemme pääsee tarhaan! Vanhemmat olivat lähes liikuttuneita, sillä vihdoin kaksi- ja puolivuotiaalle lapselle oli avautunut paikka juuri siinä päiväkodissa, jota vanhemmat eniten toivoivat.

Berliinissä päiväkodit ovat pieniä, 15-20 lapsen hoitopaikkoja. Ja täynnä. Päiväkoteja on kyllä joka kadunkulmassa, mutta lapsia on vielä enemmän. Päiväkodit ovat myös melkoisen erilaisia, ja siksi suuri osa vanhemmista valikoikin lapsensa hoitopaikan tarkkaan. On luomuruokaa, kasvisruokaa, montessoriopetusta, suuria ryhmiä, pieniä ryhmiä, musiikkia, tanssia, kulttuuriretkiä, eri kieliä, tietynlaisia leluja, ankaria hoitajia, tylsistyneitä hoitajia, kummallisia hoitajia ja niin eteenpäin. Asioista perillä olevat käyvät istumassa vanhempainilloissa, kiertävät avoimia ovia ja lukevat päiväkodeista nettifoorumeilla jo raskauden alkuvaiheessa. Suomalaistyylisiä moniryhmäisiä kaupungin hallinnoimia päiväkotejakin toki on, mutta ne ovat selvästi vähemmistössä eivätkä perheelle sen huokeampia kuin muutkaan.

Jos vanhemmalle kelpaa mikä tahansa hoitopaikka missä tahansa, sen saa toki yleensä muutamassa viikossa. Mutta koska valinnanvaraa on, ajauduimme mekin pohtimaan eri vaihtoehtojen myönteisiä ja kielteisiä puolia. Sitten käytin koko loppusyksyn hakemuslomakkeiden täyttämiseen tietämättä, johtaisiko yksikään niistä mihinkään.

Johti sentään: eilen aamulla istuimme hermostuneina oman alueemme suurimman Steiner-päiväkodin pikku lastentuoleilla kahden hoitajatädin tuijottaessa meitä tiiviisti, ja toivoimme, että vastaisimme kaikkiin kysymyksiin heidän toivomallaan tavalla tai että meillä yksinkertaisesti olisi riittävä määrä onnea matkassa. Paikka itsessään oli tietenkin paratiisi, juuri sellainen, johon voisin onnellisena lapseni jättää. Tädit olivat mukavia ja kertoilivat laveasti päiväkodin toiminnasta – siitäkin huolimatta, että olimme käyneet jo kahdessa pakollisessa informaatioillassa. Mieheni kuvaili tilannetta jälkeenpäin ystävällemme: ”He maalailivat eteemme ihanteellisia kuvia ja vaihtoivat kaikkitietäviä, haaveilevia katseita, ’ja sitä juhlaa varten lapset harjoittelevat erityisen ohjelman, he saavat pukeutua kauniisiin asuihin ja sitten he plaa plaa plaa’, mikä päättyi aina sanoihin, ’niin, jos lapsenne saa paikan’.”

2014-02-06_15-08-02_245_-_copy_2.jpg
Ja nyt emme voi kuin odottaa. Ja käydä odotellessamme muissa haastatteluissa, joihin meidät mahdollisesti kutsutaan. En tiedä, kuinka monia perheitä päiväkodit haastattelevat – viittä, kuutta? Muutamaa kymmentä? Pääsiäiseen mennessä suurin osa hakemistamme päiväkodeistä pyrkii tekemään päätöksensä, ja jos päätös on myönteinen, lapset voivat aloittaa elo-syyskuussa. Mutta pääsiäiseen on vielä monta viikkoa. Ja hirvittävän monta yötä.

Teksti on muutaman vuoden takaa, kun tarhan haku oli perheessämme ajankohtaista.

Perhe Lasten tyyli Vanhemmuus

Hei, minä täällä

Olin kuusi vuotta poissa.

Kuudeksi vuodeksi katosin toiseen maailmaan, enkä kadu sitä lainkaan. En kuitenkaan ollut odottanut katoamista. Olin otaksunut, että äitinä tekisin samoja asioita kuin ennenkin, ehkä vain vähemmän. Kirjoittaisin, lukisin, kävisin ulkona, harrastaisin, seuraisin uutisia, katsoisin elokuvia, kävisin konserteissa ja tapaisin ystäviä.

Ystävien tapaaminen, jopa uusien ystävyyssuhteiden luominen olikin lasten kanssa mutkatonta. Mikään muu ei ollut. Ensin luovuin harrastuksista, sitten elokuvista ja konserteista ja lopulta lähes kaikesta. Kun kuulin puhuttavan oman ajan tärkeydestä, yritin välillä ottaa jotain takaisin, mutta elämän pirstaloitumisesta oli vain haittaa. Kaiken kokemani, lukemani ja ymmärtämäni perusteella tajusin, että lapset eivät kaipaa jatkuvaa leikittäjää tai viihdyttäjää, mutta jatkuvaa läsnäoloa he tarvitsevat.

Monenlainen touhuaminen olikin lasten kanssa tai lasten läsnä ollessa helppoa ja luonnollista. Kirjoittaminen, politiikka, yhdistystoiminta tai tanssikurssit eivät kuitenkaan olleet; niiden takia olisin joutunut viemään lapseni kodin ulkopuoliseen hoitoon nuorempana ja pidemmäksi aikaa.

dsc_1289_-_copy.jpg

 

Nyt olen valmis palaamaan. Lapsiani viehättää yhä enemmän vanhempien sijaan ajan vietto omien ystävien kanssa, ja minä saan pala palalta takaisin omaa identiteettiäni. Teen taas niitä asioita, joista tunnistan itseni. Kokonaan en vanhaa minää enää tahdo takaisin. Vuodet toisessa maailmassa ovat jättäneet jälkensä, joista en haluakaan eroon.

Puheenaiheet Lasten tyyli Vanhemmuus Ajattelin tänään