Ei kiitos, en halua.

En halua jutella robotin kanssa. En tahdo, että jokaisella avaamallani verkkosivulla tekoäly arvailee, mitä kaipaan. En halua syöttää tietoja, luoda profiilia, en hitto vie ladata sovellusta. Haluan oikeita ihmisiä.

Oikeita ihmisiä senkin uhalla, että heillä on toisinaan huono päivä, että he tiuskivat tai tuhahtelevat, antavat vääriä vastauksia. Senkin uhalla, että joudun odottamaan kauemmin, ettei palvelu ole aina kätevästi housuntaskussa, ettei koko maailma ole, perhana, saatavilla joka hetki vuorokauden ympäri. Ja vielä senkin uhalla, että kaupan tai viranomaisen tai organisaation kustannukset kasvavat, mikä tietenkin päätyy lopulta minun, kansalaisen ja asiakkaan, maksettavakseni. Sillä eläville työntekijöille on maksettava palkkaa, heidän täytyy saada lomaa ja eläkettä ja terveydenhoitoa, heille on vuokrattava, lämmitettävä ja valaistava työtilat, ja kaiken lisäksi heitä täytyy vielä tuon tuostakin kouluttaa.

Sillä robotti ei kouluta ketään. Se voi kyllä antaa tietoa ja panna harjoittelemaan, mutta todellista työkokemusta, harjaannusta, pätevöitymistä, saa vain tekemällä töitä. Usein ensin niitä vähäpätöisempiä hommia. Ja sitten virheistä viisastuneena vähän haastavampia. Lisäksi tekoäly osaa tehdä kaiken vain puolitiehen; lopuksi tarvitaan kuitenkin ihmistä, joka korjaa tekoälyn erheet. On käsittämättömän härskiä kutsua edistykseksi sitä, että koodari ei enää koodaa, säveltäjä sävellä eikä suomentaja suomenna – kaikki vain korjailevat, oikovat tai parantelevat.

Eikö koko yhteiskunnan idea olekaan se, että haluamme ihmisille antoisia tai merkityksellisiä töitä? Että haluamme heille lämpöä ja valoa? Lomaa ja terveyttä? Jos tarkoituksena on vain alistaa kaikki mahdollinen tekoälyn tehtäväksi, emmekö saman tien voisi tappaa koko ihmiskunnan tieltä pois? Onko joku jo laskenut, kuinka paljon siinä säästettäisiin?

Tekoäly voisi jäädä maapallolle ratkomaan tehokkaasti omia pulmiaan.

Ihmiset ovat jo nyt kadonneet kaikkialta. Yhteisöllisyys on individualistisen kapitalistisessa yhteiskunnassa muutoinkin vähissä, ja nyt ihmiskosketus vähenee entisestään. Kaikkialla ihmiset istuvat asuinkopeissaan ja hoitavat työnsä, harrastuksensa, terveytensä, viranomaisasiansa ja ostoksensa näpyttelemällä konetta. Tapaamatta ketään kasvotusten.

Tätäkö me todella haluamme? Jos niin on, olen järkyttynyt, mutta sitäkin enemmän kauhistuttaa, jos emme halua. Jos olemme kaikki vain mukana kehityksessä, jota kukaan ei pysty pysäyttämään, kuin vähä vähältä uppoavassa laivassa. Poliitikot, päättäjät, yritykset, laitokset, lastemme opettajat, vanhustemme hoitajat, taide, media – mukana kaikki. Monet yrittävät toppuutella: tekoälylle täytyy asettaa tiukat rajat tai täytyy muistaa, ettei tekoäly ole hyväksi kaikkialla, mutta sanooko kukaan, ettei se ehkä, kenties, mahdollisesti, ole hyväksi juuri missään?

Kuka olisi se lapsi joka nostaisi sojottavan sormensa ja toteaisi, ettei keisarilla ole vaatteita?