Saisiko olla inhimillistä toimintaa jäljittelevä kone?

Ei kiitos, en halua.

En halua jutella robotin kanssa. En tahdo, että jokaisella avaamallani verkkosivulla tekoäly arvailee, mitä kaipaan. En halua syöttää tietoja, luoda profiilia, en hitto vie ladata sovellusta. Haluan oikeita ihmisiä.

Oikeita ihmisiä senkin uhalla, että heillä on toisinaan huono päivä, että he tiuskivat tai tuhahtelevat, antavat vääriä vastauksia. Senkin uhalla, että joudun odottamaan kauemmin, ettei palvelu ole aina kätevästi housuntaskussa, ettei koko maailma ole, perhana, saatavilla joka hetki vuorokauden ympäri. Ja vielä senkin uhalla, että kaupan tai viranomaisen tai organisaation kustannukset kasvavat, mikä tietenkin päätyy lopulta minun, kansalaisen ja asiakkaan, maksettavakseni. Sillä eläville työntekijöille on maksettava palkkaa, heidän täytyy saada lomaa ja eläkettä ja terveydenhoitoa, heille on vuokrattava, lämmitettävä ja valaistava työtilat, ja kaiken lisäksi heitä täytyy vielä tuon tuostakin kouluttaa.

Sillä robotti ei kouluta ketään. Se voi kyllä antaa tietoa ja panna harjoittelemaan, mutta todellista työkokemusta, harjaannusta, pätevöitymistä, saa vain tekemällä töitä. Usein ensin niitä vähäpätöisempiä hommia. Ja sitten virheistä viisastuneena vähän haastavampia. Lisäksi tekoäly osaa tehdä kaiken vain puolitiehen; lopuksi tarvitaan kuitenkin ihmistä, joka korjaa tekoälyn erheet. On käsittämättömän härskiä kutsua edistykseksi sitä, että koodari ei enää koodaa, säveltäjä sävellä eikä suomentaja suomenna – kaikki vain korjailevat, oikovat tai parantelevat.

Eikö koko yhteiskunnan idea olekaan se, että haluamme ihmisille antoisia tai merkityksellisiä töitä? Että haluamme heille lämpöä ja valoa? Lomaa ja terveyttä? Jos tarkoituksena on vain alistaa kaikki mahdollinen tekoälyn tehtäväksi, emmekö saman tien voisi tappaa koko ihmiskunnan tieltä pois? Onko joku jo laskenut, kuinka paljon siinä säästettäisiin?

Tekoäly voisi jäädä maapallolle ratkomaan tehokkaasti omia pulmiaan.

Ihmiset ovat jo nyt kadonneet kaikkialta. Yhteisöllisyys on individualistisen kapitalistisessa yhteiskunnassa muutoinkin vähissä, ja nyt ihmiskosketus vähenee entisestään. Kaikkialla ihmiset istuvat asuinkopeissaan ja hoitavat työnsä, harrastuksensa, terveytensä, viranomaisasiansa ja ostoksensa näpyttelemällä konetta. Tapaamatta ketään kasvotusten.

Tätäkö me todella haluamme? Jos niin on, olen järkyttynyt, mutta sitäkin enemmän kauhistuttaa, jos emme halua. Jos olemme kaikki vain mukana kehityksessä, jota kukaan ei pysty pysäyttämään, kuin vähä vähältä uppoavassa laivassa. Poliitikot, päättäjät, yritykset, laitokset, lastemme opettajat, vanhustemme hoitajat, taide, media – mukana kaikki. Monet yrittävät toppuutella: tekoälylle täytyy asettaa tiukat rajat tai täytyy muistaa, ettei tekoäly ole hyväksi kaikkialla, mutta sanooko kukaan, ettei se ehkä, kenties, mahdollisesti, ole hyväksi juuri missään?

Kuka olisi se lapsi joka nostaisi sojottavan sormensa ja toteaisi, ettei keisarilla ole vaatteita?

Puheenaiheet Työ Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Maanpaljastumiskuu

Kuun viimeisenä päivänä tuntuu, että talvi on päättänyt jättäytyä helmikuuhun. Tiitiäinen on ollut neljä päivää vatsataudissa, ja kun pääsen vihdoin ulos, lumi on raskasta ja märkää ja kulkutiet täynnä loskaa. Lumi ei ole sulanut kertaakaan koko kevättalvena, päinvastoin sitä on tullut usein lisää; viimeksi kunnon pyry tukki reitit parinkymmenen sentin puhtaanvalkoiseen vitiin vasta toissa päivänä. Mutta nyt tämä: puut roikkuvat paljaina, ja Käpylän kauniissa puutalonaapurustossakin maisema näyttää hieman karulta, aivan kuin jotain oleellista puuttuisi. Vasta Lapin pakkasista palanneelle ilma on aivan liian lämmintä, ja linnutkin laulavat äänekkäämmin. Jäälyhdystä rappujemme vieressä on jäljellä pelkkä pohja.

Kun sitten astun ulos lähikaupasta, voin tuskin uskoa aistejani: kevään tuoksu!

Kun olen kantanut Tiitiäisen kotiin viulutunnilta, hän lähtee hiukan heikkona mutta hetkeäkään epäröimättä Rumpukarhun kanssa rakentamaan lumihevosta. Koko pitkän talven hän on kärsimättömänä vartonut nuoskalunta, ja nyt ainoat nuoskapäivät olivat kurjan sairauden takia mennä sivu suun.

Jos talvi tosiaan jää tähän, olen hitusen pettynyt, mutta ennen kaikkea kiitollinen. Kiitollinen olen myös, jos Tiitiäisen sairaus tyssää kevään heräämiseen. Olen itsekin ollut koko viikon hieman voipunut, ponneton, enkä tiedä taisteleeko elimistöni vain lapsen tautia vastaan vai onko edellisviikon suurenmoinen, mutta kieltämättä raskas Lapin-matka vain vienyt voimani.

Ehkä minäkin alan mielessäni olla valmis kevääseen. Tämä pitkä ihana leikki, taianomainen Suomen-talvemme alkaa tulla päätökseensä. Edellisenä iltana olen ostanut liput Saksaan ja alkanut suunnitella kesää. Vielä viime viikolla kevättä tai kesää ei ollut vielä olemassakaan.

Hyvinvointi Ystävät ja perhe Hyvä olo