Mull ei oo lapsuudensankarii

Muistot, asioita mitkä toiset unohtavat koska ne satuttavat liikaa. Muistot, hetkiä onnesta tunteista joita et ole kertaakaan tuon jälkeen enää löytänyt, kokenut.

Minä hukkaan välillä vain avaimeni ja oman itseni, muistot säilyvät. Pulpahtaakseen pinnalle kohdatessani elämässä suurta onnea tai surua. Yhdistän muistoni pelkän tuoksun tai maun perusteella jopa lapsuuteen asti. Välillä se satuttaa aivan helvetisti, välillä se saa minut nousemaan korkeuksiin ja lentelemään siellä. Kaikki lähimpäni eivät aina ymmärrä minua, äiti ei ole koskaan ymmärtänyt. On ihmisiä joiden luonne on tasainen, minun ei. Haluan kokea hetket kokonaisvaltaisesti, tallentaa muistiini, näyttää iloni tai suruni. Viimeisen kymmenen vuotta olen myös halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä, olla avoin ja rehellinen.

Läheisissäni olen nähnyt aina mitä surun tai tunteiden piilottaminen tekee ihmiselle, mitä puhumattomuus ja hiljeneminen saa aikaan parisuhteessa, ystävyydessä, elämässä.

Olen kuunnellut viime viikot Paula Vesalaa ja etsin haastatteluja hänen elämästään, lapsuudestaan. Tekstit joita hän viimeisimmälle levylleen on kirjoittanut, koskettivat minua syvästi. Lapsesta asti olen kokenut olevani hieman outo, omituinen ja se pieni haavoitettu tyttö jonka nahan alla on oikeasti sitä liskovihreää, joka tuijottelee tähtiä tai kattopaneelien kuvioita miettien samalla kuinka voisi  tehdä maailmasta paremman paikan ja kodista turvallisemman. Miten pystyisi jokaiselle tarinalle onnellisen lopun kirjoittamaan, saisi ihmisten riidat puolitetuksi, ihmissuhteet tasa-arvoiseksi ja kuinka saisi sanottua kaikille merkityksellisille ihmisille elämässäni kuinka tärkeitä ja rakkaita ovat.

Minun isovanhempani ovat kuolleet, he olivat tuki ja turva lapsena kun oli paha olla. Teininä tätini perhe oli pakopaikka. Musiikki toi lohtua ja vaimensi riidan äänet kotona. Jossain vaiheessa kun alkoi ymmärtämään mikä tunnelma mummolassa oli, sinnekään ei tehnyt mieli mennä. Mummo kuoli esikoiseni synnyttyä. Hän halusi monta vuotta päästä pois, lopulta pyysi päästä sairaalaan, sai mielialalääkkeet, lopulta syövän ja kuoli. Mukanaan monenkymmenen vuoden surut ja puhumattomuus. Onnettoman avioliiton aikaan saama masennus ja varmasti myös lapsuuden traumat. He nukkuivat papan kanssa eri huoneissa montamonta vuotta, äksyilivät toisilleen, asioista joilla ei mitään merkitystä. Puhumatta koskaan oikeista ongelmistaan, haluamatta edes selvittää niitä.

Pappa jatkoi hetken elämäänsä, löysi uuden naisen ja sai olla edes hetken onnellinen. Muttei osannut uudessakaan suhteessa puhua tunteistaan, vihelteli vaan. Sen ”huolettomuuden”muistan lapsesta asti. Ja sen sylin mihin mahtui aina istumaan, papan polvelle kiikkustuoliin. Ja mummon tekemän leivän tuoksun ja maun, iltateehetket mummolassa, tunnelman ja takan lämmön. Mutta tajutessani teini-iässä painostavan hiljaisuuden heidän välillään ja mummon liiallisen huolehtimisen minun ja veljeni tekemisiä tai elämäämme kohtaan, sinne ei ollut enää hyvä mennä. Piti varoa sanomisiaan ettei mummo murehtisi lisää ja sai vastata kuulusteluihin. Piti valehdella omasta olostaan. Pappa kuoli kahdeksan vuotta sitten, muistisairauteen joka nopealla aikataululla hiivutti hänet pois. Hautajaisia varten olen viimeksi kirjoittanut ennen tätä. Sanoja, muistoja jotka pystyin muistotilaisuudessa ääneen lausumaan, muiden ollessa hiljaa.

Olin eronnut hetkeä aiemmin pitkästä onnettomasta avioliitosta ja vannoin hautajaisten jälkeen etsiväni niin kauan kunnes löydän ihmisen jonka kanssa olen onnellinen loppuun saakka, parisuhteen jossa minua ymmärretään, tuetaan ja jossa minulla on lupa näyttää kaikki tunteeni. Ja sen varmuuden siitä että minua rakastetaan, ehdoitta.

Koin suurta riemua viime viikonloppuna kun annoin nelivuotiaan lähteä kauppaan isin kanssa hameella ja sukkahousuilla, tytön joka on odottanut kesää ja mekkojen päällä pitämistä siitä asti kun aurinko säteillään alkoi lämmittämään meitä. Muistin taas kerran miltä ulkona tuoksui lapsena, keväällä kun sain pukea samaiset vaatteet päälleni ja kävellä pienen matkan mummolaan auringon paistaessa, laulellen. Miettien kesää, lämpöä ja elämän ihmeitä.

Muistan tuoksuja esikoisen syntymän aikoihin, miltä tuoksui pienet pyykit, miltä vastasyntyneen hiukset. Sään ulkona. Muistan huuhteluaineen tuoksun nuorimmaisen synnyttyä tämän vaatteissa kun välillä samaa kotiin ostan. Miehen tekemän ruoan maun ensimmäisinä viikkoina tämän jälkeen. Sekä jokaisen lapsen syntymän tuoman onnen huuman, huumeen jota olisin joka kerralla halunnut pullottaa pahan päivän varalle. Ja joka kertaisen äitini huolen siitä kuinka kohta romahdan, sanat ettei ole syytä asiasta noin riemuita kun olet niin herkkä ja kohta masennut. Oman ihmettelyni sanomisiaan kohtaan luonnnollisesta tunteesta, kokiessani onnea omasta lapsesta, synnytyksestä josta molemmat selvittiin ehjinä.

Viime viikkoina kun lapsuusmuistoihin jouduin jälleen kerran palaamaan ja muistoilleni oikeudellisuutta äidiltä kysymään. Unohdin ettei hänelle voi koko sisintään purkaa, kaikkia tunteitaan ei ole lupa näyttää. Puhuin kasvotusten liikaa ja lähetin monta viestiäkin, hän huolehti ja murehti taas kerran yhä enemmän, teki diagnoosin mielenterveydestäni. Käski tutustua aiheeseen hetkenä jona käsittelimme mieheni kanssa omia traumojamme lapsuudesta ja koitimme avata sisimpämme lopullisesti toiselle toimiaksemme parempina vanhempina ja tasa-arvoisessa parisuhteessa.

Loukkaannuin ja koin sitä samaa kuin mummon kanssa vastatessani kysymykseen omasta olostani. Valehtele, kaunistele, älä puhu liikaa.

Olen vuosien varrella oppinut purkamaan itse oman pääni, tiedostaen ettei tietoa ja tuskaa kannata liikaa harteilleen kerätä. Puhumalla, kirjoittamalla olen sen tehnyt. Lapsesta asti halunnut uskoa niihin onnellisiin loppuihin. Asia mihin ihminen omalla toiminnallaan pystyy vaikuttamaan jos on tarpeeksi vahva. Kaikki eivät siihen pysty, sen tiedän.

Jumalaan en usko enkä maailmanloppuun, vaikka isäni taholta minua on sillä ja vedenpaisumuksella aina peloteltu jos en häntä sydämeeni ota. Etsin onnen ja otin Onnin, ne aion siellä pitää kunnes kuolema meidät erottaa.

Kommentit (3)
  1. Kuulostaa NIIN tutulta suvun tunneilmapiiri ja äidin reagointi. Kiitos kun jaoit <3.

  2. Kiitos <3
    Elämä on ihme!
    ”Joskus ihminen rakentaa muurin ympärilleen, ei pitääkseen toiset loitolla, vaan nähdäkseen kuka välittää tarpeeksi murtaakseen sen”
    Aurinkoa päivääsi <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *