Prinsessasynttärit
Vietin toissapäivänä elämäni ensimmäiset prinsessasynttärit, kanssani juhli kolmen päivän työmatkalta palannut mies, nelivuotias tyttöni ja 21-vuotias poikani. Söimme tytön koristelemaa mansikkamustikkakakkua ja minä sain pitää päiväkodissa tekemäänsä kruunua. Kuunneltiin musiikkia ja pompittiin sohvalta patjalle ja laulettiin. Oli ihana päivä ja tunnelma kotona. Illan päätteeksi keskusteltiin loppuun miehen kanssa asioista joiden selvittäminen oli tehtävä nyt tai ei koskaan. Jatkaaksemme tätä matkaa yhdessä ja eteenpäin. Tie jonka keskustelumme avasi, näyttää siltä loppuelämän matkalta jota on helppo jatkaa tasavertaisina ihmisinä, aitoina ja avoimina.
Minä jouduin mennä muutama viikko sitten muistoissani vielä pidemmälle kuin se mistä täällä aloitin. Lapsuuteen, traumoihin. Syvälle sisimpääni, asioihin jotka ohjaavat toimintaamme ihmisinä, äiteinä, isinä, vaimoina, miehinä. Toimintamalleihin jotka opitaan lapsena, kuvitellaan oikeaksi tavaksi ihmissuhteiden hoitamiseen kun ei tiedetä paremmasta. Mies teki tahollaan samoin.
Kuten monet muutkin parit, niin mekin toimimme vuosia näiden opittujen tapojen pohjalta, jatkoimme vaikka kaaduimme välillä. Nousimme uudelleen sanojemme ja toimintamme taakse selitellen itsellemme tapaa oikeaksi. Miettien miksemme kumpikaan voi hyvin vaikka parisuhde ja elämä on lähes täydellistä, onnea ja rakkautta.
Olemme molemmat miehen kanssa kokeneet lapsena suruja joita kenenkään lapsen ei tulisi joutua kokemaan. Ilman aikuisen tukea, lohdutusta. Kuulematta koskaan sanoja anteeksi rakas ja vanhemman selitystä sille miksi toimin äkkipikaisesti, uhkaavasti, arvaamattomasti. Olemme kokeneet toisen vanhemman katoamisen elämästämme sekä meitä hoitamaan jääneen vanhemman itsekkyyden ja kyvyttömyyden turvallisen lapsuuden järjestämiseen.
Murheet joita olemme kantaneet mukanamme nämä vuodet, muistot jotka olemme painaneet mielemme pohjalle unohtaaksemme ovat nyt viimein käyty läpi. Huomaten että olemme peittäneet ison osan tunteistamme, jättäneet heikkoutemme näyttämättä peläten ettei toinen osaa lohduttaa ja vain lähtee palaamatta koskaan. Parisuhde vaatii niin paljon enemmän kuin lupauksen sitoutua toiseen ja sanat mä rakastan sua. Se vaatii sinut ja sisimpäsi kokonaan.
Illalla kun peittelin tyttöä nukkumaan, hän kysyi et oliko sulla äiti ihanat kaverisynttärit? Mä vastasin et ihan parhaat, miettien että ei mulla olekaan yhtään hyvää muistoa lapsena syntymäpäiviltäni. Sitten tuo rakkauspakkaus luetteli kaikki meidän pienen perheemme jäsenet nimeltä ja kävi onnellinen hymy huulillaan nukkumaan. Me tehtiin miehen kanssa samoin, kietouduttiin toisiimme entistä tiukemmin ja nukahdettiin.
Naisen itsetunto, haavoittuvainen, alati muuttuva, arvoituksellinen. Sen vahvistamiseen ei ole helppoa yksinkertaista reseptiä. Myönteinen ajattelu ilman liian korkeita tavoitteita olisi suotavaa kenelle tahansa, naiselle elintärkeää. Oppia sanomaan sanat osaan, kelpaan, selviän, onnistun. Omille tunteille kielteisille ja myönteisille tulisi löytyä aikaa käsitellä ne, suru tai onni, epäonnistuminen tai pettyminen. Itseään ja toimintaansa oppisi näin tuntemaan paremmin, saisi voimaa kohdata synkät hetket seuraavalla kerralla ja oppisi ottamaan vastaan onnentunteet häpeilemättä näyttää ne. Muuten paha olo voi kasvaa, muuttua möykyksi sisimpäämme ja sen purkaminen pitkän ajan kuluttua on hankalaa. Ja onnen kohdatessa uskaltaisi iloita avoimesti, näyttää tunteensa koko maailmalle välittämättä siitä mitä muut ajattelevat.