Uupu.

Viime viikolla jouduin jäämään jälleen töistä pois, koska minulla todettiin kolme antibioottikuuria vaativaa sairautta

Kumpa olisin havahtunut tai herännyt siihen, että kenties tämä kaikki on jälleen selvä merkki henkisestä väsymyksestä? Sitähän se kuitenkin oli. Mulla on ennenkin henkinen väsyminen näkynyt kehollisina merkkeinä. Tosin, sairastumisen alussa. Lauantaina menin töihin, enkä palautunut siitä maanantaiksi. Maanantaina koko kehossa tuntui siltä, kuin olisi influenssa tulossa. Kerran sen sairastaneena tiedän, että miten alkuoireet alkavat. Siitä kuitenkaan (onneksi) ei ollut kysymys. Työpäivän päätyttyä raahauduin kotiin, nukuin tunnin, istuin kuumassa suihkussa tunnin, söin vähän ja menin yöunille. Nukuin melkein 12 h. Olin koko päivän hikoillut aivan hirveästi ja kärsinyt kovasta päänsärystä. Illan olin sitten aivan jäässä. Eilen aamulla tuntui, kuin en olisi nukkunut lainkaan. Minulla oli vain muutaman tunnin koulutus ja ajattelin, että sehän on ihan piece of cake. Selviän kyllä. Huomasin siellä, että ihan pelkkä istuminen ja keskittyminen vaatii nyt voimia aivan hurjasti. Kehossa tuntui vilunväreitä, samalla kun olin aivan hiessä, päätä ja silmiä jomotti, kurkku tuntui kipeältä ja olo sumealta. Kuulemani äänet ympärillä vääristyi. Kun koulutus oli ohi, kävelymatka ratikkapysäkille tuntui aivan tappavalta. Silmiä särki, näin kaiken kirkkaasti, tuntui että kehoni ei jaksa kannatella minua yhtään. Olin fyysisesti aivan loppu, mutta myös henkisesti – päälle löi aivan järjetön dissosiaatio pitkästä aikaa. Tein kotimatkaa (tai matkaa Jimmyn luo, mun kakkoskotiin) yli 1,5 h. Jonne ei todellakaan normaalisti kestä niin kauaa matkustaa. Yhtäkkiä Helsingin keskusta ei ollutkaan yhtään tuttu. Metrolle oli vaikea löytää. Hyppäsin väärään bussiin. Menin väärään rappuun. Kokeilin lukkoon vääriä avaimia. Makasin koko loppuillan Jimmyn sohvalla vilttien alla ja jouduin lääkitsemään itseäni kunnolla. 

Viime yönä olin kuulemma pyörinyt ja nukkunut todella levottomasti. Sen huomasi kun tyyny oli vinksallaan, peitto myös ja korvatulpat olivat lähteneet korvista yön aikana. Ja muistan, että uni oli aika kevyttä ja jotenkin levotonta. Tiesin jo eilen, että sairauslomalle minun on jäätävä, joten menin tänään lääkäriin. Teki mieli jättää pelkkä soittopyyntö. Mutta tiesin, että nyt se ei riitä. Että paikalle on mentävä. Matka sinne ja käveleminen bussilta teki tiukkaa. Teki mieli lyyhistyä maahan. Ihan kuin olisin jäänyt rekan alle. Vaikka onneksi viime öiset unet auttoivatkin vähän, voisin silti nukkua tänään koko päivän. Olen aamupalalla nyt ja yritän hyväksyä tilanteeni. Työkaverini sanoi hyvin, että palautuminen lauantain vuorosta olisi vaatinut kolme vapaapäivää. Se on totta. Ja sellaisia vapaapäiviä, että ei ole mitään suunnitelmia. Lepoa ja paljon unta. Toipumiseni on kesken, ja tässä uutta oli se, että harvemmin väsyn näin selkeästi fyysisesti. Se yleensä näkyy kognitiivisina oireina. Nyt olen kuitenkin selviytynyt ilman mitään kognitiivisia ongelmia (ilman muistihäiriöitä, pahempia sekoiluja, virheitä, keskittymisvaikeuksia jne). Tajusin, että SEHÄN ON ETENEMISTÄ SEKIN. Pystyn keskittymään työssä ilman mitään sekoilua ja poissaolevuutta. Pitää vaan muistaa, ettei säikähdä sitä, jos noita oireita vielä tuleekin. Mutta ensimmäistä kertaa uupumiseni näyttäytyy enemmän tällaisena fyysisenä jaksamattomuutena. Sellaisena, että luuhistun jokaiseen kadunkulmaan. 

Mutta, otan tämän mieluummin, kuin syvän mustan masennuksen. Toivon, että mieleni jaksaa pysyä valoisana ja kannatella nyt, kun kehoni on aivan loppu. Toivon niin, että ahdistus ja masennus eivät nouse pintaan kovalla voimalla. Yhden päivän tässä vietin aika syvissä vesissä. Eilen dissosioin ja ahdisti niin, että sattui vatsaan, mutta ilman pahimpia mustia kausia ollaan selvitty. Nyt koen lähinnä vaan tyhjyyttä. Mutta se on pitkälti tätä väsymystä.

Näillä ajatuksilla kohti loppuviikkoa. Kepeää, lempeää, levontäyteistä loppuviikkoa.

image111111.jpeg

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys

Kuulumisia ja energiahoitoa

Olemme miettineet, (ehkä en ole vielä kirjoittanut tästä..?) terapeuttini kanssa, että terapiaa vähennettäisiin kahden viikkokerran sijasta yhteen kertaan / vko. Molemmat olemme tästä kokeilusta yhtämielisiä ja sitten kesäkuun alkupuolella katsotaan, onko tarve kuitenkin jatkaa kahdella kerralla. Toki tilanteeseen reagoidaan jo aiemmin, jos alkaa tuntua, etten pärjää näin. Vahvasti kuitenkin tahdon uskoa, että pärjään. Uskon niin. Onhan minulla terapian lisäksi ulkopuolista apua muutenkin. SOS -kriisikeskuksen Marenaakin menen tapaamaan ensi viikolla.

Työt ovat sujuneet koko tämän ajanjakson (sairastumiseni jälkeisen työhönpaluun) jälkeen koko ajan, vähitellen paremmin. Muutaman päivän olin viime viikolla poissa, koska voimani olivat aivan loppu. 2.5. tsekataan taas työterveydessä työterveyden, oman psykiatrini ja esimiesten kanssa tilannetta. Nyt on ollut jopa muutamia päiviä, että en ole tarvinnut samalla tavalla ahdistukseeni lääkitystä. Yhtenä päivänä sain potkittua itseni sängyltä makoilemasta itse ylös, pukeutumaan ja ulos. Ilman patisteluja ja ilman itkuja. Päiväunia nukun edelleen aina kun väsyttää ja niihin on mahdollisuus. 

Raskaimpia ajatuksia tällä hetkellä on se (jo ihan alusta saakka) mukana kulkenut pelko siitä, että toivunko. Ympärilläni olevat ihmiset näkevät, että toivun. Tiedän toisaalta itsekin sen, että toivun. Koko ajan menen eteenpäin. Tänä keväänä tavoitan tuota aurinkoakin jo, eikä se ahdista niin. Viime keväänä se oli pahin viholliseni (itseni lisäksi). Toinen juttu mitä paljon mietin tai millaista olotilaa tunnen, on se, ettei mun ole hyvä missään. Se olo on raskas. Silloin tuntuu siltä, että ei ole hyvä olla yksin, ei ystävien kanssa, ei kotona, ei ulkona, ei töissä, ei kaupungilla, ei missään. Mikään ei tunnu auttavan, mikään ei kiinnosta. Mitään ei myöskään jaksa. Silloin haluaisi vaan nukkua. Vaikeinta on myös olla kärsivällinen. Antaa itselleen lupa olla just nyt näin. Tätä ei voi nopeuttaa ja itsensä kiusaaminen ja ruoskiminen vaan luonnollisesti pahentaa oloa. Hyväksyntä ja armollisuus on niitä sanoja, joihin minun tarvitsisi tukeutua. Ja luottamus. Ei todellisuudessa ole mitään hätää.

Asiasta toiseen. Sain kirjoittamani Elle -jutun tiimoilta yhteydenoton reikihoitaja Nina Tuomolalta. Hän koki vahvasti, että haluaa ottaa minuun yhteyttä. Nina ehdotti, että tulisin hänen hoidettavakseen. Hän pyörittää omaa yritystään reikihoitajana kotonaan Töölössä Love Light reikihoidotOlin Ninan hoidettavana viime viikon perjantaina. Hoidon aikana ajantaju katosi täysin. Olin jossain unen ja valveen rajamailla. Välillä havahduin ja luulin, että Jimmy oli jossain lähellä. Sitten vaivuin taas johonkin transsiin. Tunsin lämpimiä, jopa kuumia kohtia kehossa mutta enimmäkseen kylmyyttä. Sellaisia jääkylmiä liikkuvia väreitä. Olo oli hoidon jälkeen todella seesteinen, rauhallinen ja läsnäoleva. Meillä oli Ninan kanssa paljon juteltavaa, hän tuntui kovin samanhenkiseltä ihmiseltä, kuin minä itse olen. Napachakran kohdalla hän oli tuntenut, niinkuin vatsassani olisi kaksoset. Ninan kämmenet olivat menneet aivan eri suuntiin. Aaltoillen. Sama oli selkäpuolella. Todella mielenkiintoista. Se on nimittäin se kohta, missä tuntuu sekä ahdistuneisuus, että rauhan tunne. Nina puhui myös näiden energiahoitojen yms. tärkeydestä. Että näitä ei pidettäisi ns. vaihtoehtohoitoina vaan täydentävinä hoitoina. Esimerkiksi juuri masennukseen. Itseään kun voi hoitaa niin monella tavalla. Kävin viime keväänä aktiivisesti pari kertaa viikossa akupunktiohoidoissa. Se auttoi merkittävästi dissosiaatio-oireiluun. Mutta, se ei olisi voinut olla se ainoa hoitokeino. Täytyy löytää ne itselle sopivat ja hoitaa sen mukaan. Mutta, jos haluat kokeilla energiahoitoa, suosittelen Ninaa enemmän kuin lämmöllä. 

Nyt täytyy lopettaa. Hannalla on tänään 30-vuotis syntymäpäivä ja käydään illallistamassa pienellä ystäväporukalla hänen vuokseen. Huomenna palaan töihin. Se tuntuu hyvältä.

Aurinkoa jokaisen viikonloppuun! 

Näyttökuva 2018-04-13 kello 18.05.15.png

Minä tällä viikolla joogailemassa Tullisaaren kallioilla.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys