Bruksismi ja elämäni hirvein pääkipu

”Tehdään nyt niin, että otetaan tämä hammas pois purennasta.”, sanoi hammaslääkäri kuunneltuaan sekavat selitykseni, ja tutkittuaan hammaskalustoni huolellisesti. Kylmä hiki kohosi otsalleni, ja kädet puristuivat nyrkkiin, kun toistelin päässäni epäuskoisesti sanoja otetaan pois. Otetaan pois?!? ”Anteeksi mitä?”, sain soperrettua pää epämukavasti takakenossa hammaslääkärituolissa retkottaessani.

Tämä tarina alkaa oikeastaan jo yli vuosi sitten, kun minulta paikattiin hammas, joka sitten tämän vuoden alussa lohkesi. Ja joka piti paikata uudelleen. En kuitenkaan tajunnut tarinan alkulähdettä viime lauantaina, kun vasemman puolen ohimoa alkoi jomottaa ikävästi. Kipu tuntui aluksi vain ohimolla, mutta alkoi säteillä aika pian myös saman puolen korvaan ja leukaniveleen. Tilanne muuttui nopeasti aika sietämättömäksi, ja nappasinkin kaksi nelisatasta buranaa. Yleensä kaikenlainen kipu lähtee buranalla, mutta tällä kertaa niistä ei tuntunut olevan juurikaan apua.

Kipu vaihteli paikkaa. Välillä kipein kohta oli poskiluussa, välillä vasemman puolen ylä- ja alahampaissa. Kipu yltyi niin kovaksi, etten saanut nukuttua enkä ollut toimintakykyinen. Kipu oli kuin synnytyskipua, jossa liike on lääke. Paikallaan ei pystynyt olemaan, joten kävelin edestakaisin makuuhuoneesta olohuoneeseen. Kovinta kipu oli makuulla. Järkevämpi ihminen olisi lähtenyt samantien päivystykseen, mutta itseäni vaivaa perisuomalainen ”en halua vaivata, ei tässä mitään”-syndrooma, ja niimpä sinnittelin viikonlopun särkylääkkeen voimalla. Kun kivut kohdistuivat selkeästi hampaisiin ja leukaniveleen, aloin epäillä, että kyseessä saattaa olla bruksismi eli hampaiden narskuttelu tai kova yhteenpureminen.

Maanantaina soitin terveyskeskukseen ja selitin tilanteen. Puhelimen toisessa päässä ollut hoitaja arveli, että minun tulisi ennemminkin olla yhteydessä hammaslääkäriin, mutta suostui kuitenkin varaamaan minulle ajan. Toista hoitajaa konsultoituaan hoitajan mieli muuttui, ja hän sanoi, että tule sittenkin vaikka ihan heti tänne tarkkailuun. Ja siellä minä sitten istuin hieman anteeksipyytelevän oloisena kolmen muun potilaan kanssa, ja vastailin lääkärin kysymyksiin siitä, onko minulla huimausta tai näköhäiriöitä. Sain kaksi piikkiä takapuoleen, nenäsuihkeen ja diagnoosiksi migreenin. Sain myös kehoituksen ottaa hammaslääkäriin yhteyttä. Itse hieman epäilin diagnoosia, mutta terveyskeskuskeikan aikana hampaisiin ei juurikaan sattunut, joten diagnoosi oli sikäli ihan ymmärrettävä.

Ihana lämmöntunne valtasi kehoni, kun tallustelin kotiin terveyskeskukselta. Kävely oli hidasta, sillä toinen takapuoleen tuikatuista lääkkeistä tuntui aika kipeästi kävellessä. Kotiin päästyäni kipu ja jäykkyys oli poissa. Lihasrelaksantti rentoutti niin ihanasti, että sain nukuttua pienet päiväunet. Muutaman tunnin kuluttua lääkecocktailin vaikutus kuitenkin alkoi ikäväkseni poistua. Pään ikävä jomotus palasi, ja leukaperät kiristyivät. Terveyskeskuslääkäri oli kehottanut menemään päivystykseen, jos ongelma ei poistu saamani lääkecocktailin voimin. Päätin jääräpäisesti kuitenkin odotella vielä seuraavaan päivään asian kanssa.

Tiistaina heräsin hermostuneena. Hermostuksen syy oli edessä oleva pakollinen hammaslääkärikäynti. Jos jotain pelkään, niin hammaslääkäreitä. Kynnys mennä hammaslääkäriin on jo itsessään iso, mutta tällä kertaa olin varma, että kaiken kivun alkujuuri, ylävasemmalla oleva paikattu hammas, on ihan mätä, ja se pitää juurihoitaa tai jopa poistaa. Olen sietokykyni ylärajoilla jo tavallisessa hammaspaikkauksessa, ja olen ihan varma, ettei selviä juurihoidosta, joka on huomattavasti pidempi ja kivuliaampi projekti kuin paikkaus. Ja vaikka kuinka yritin, en saanut itseäni tsempattua kestämään ajatusta juurihoidosta. Vapisevin jaloin ja kasvot pelosta valkoisina astuin hammaslääkärin huoneeseen valmiina pakenemaan heti sillä hetkellä, kun juurihoito mainittaisiin.

Summasin tilanteen hammaslääkärille. Elämäni hirvein pääkipu, jäykät leuat ja vasemman puolen hampaiden kosketusarkuus. Epäilen ja toivon, että kyseessä on bruksismi, mutta pelkään, että koko hammas on mätä. Vapisevin askelin asetuin epämukavasti tuoliin, ja suljin silmäni. Hammaslääkäri koputteli hampaita, ja vain siihen yhteen epäonnen ylähampaaseen sattui koputellessa. ”Katsotaampa, onko tämä enää elossa ollenkaan.”, sanoi lääkäri tyynen rauhallisesti. Tunsin paniikin kasvavan. Olin valmis pinkaisemaan tuolista ylös samantien, ja selittämään, että hoidetaan tämä sitten myöhemmin. Joskus myöhemmin, kunhan ei ainakaan juuri nyt ja tässä.

Jokinkinlainen kylmätestaus osoitti, että hampaassa on elämää, eikä se ollut täysin kuollut, kuten hammaslääkäri pelotteli. Röntgenkuva kertoi, että hampaan juurissa eikä sen ytimessä ollut tulehdusta, ja että se oli ihan kunnossa. Tai niin kunnossa kuin kaksi kertaa paikattu ja kovassa puristuksessa oleva hammas voi olla. Koska mitä ilmeisemmin olen viime aikoina purrut hampaita yhteen öisin todella kovaa, on koko vasemman puolen purukalusto ollut sellaisessa paineessa, että se on kipeytynyt kosketusaraksi.

Hampaan purennasta poistaminen osoittautuikin helpoksi ja kivuttomaksi toimenpiteeksi. Purennasta poistaminen ei tarkoittanut kokonaan poistamista, kuten ensiksi pelkäsin. Hampaan paikkaa hiottiin sen verran, ettei se enää osu alapuolella olevaan kaveriinsa. Olin niin huojentunut tästä tiedosta, että kyyneleet valuivat pitkin poskia, kun vedin henkeä ensimmäisen kerran kunnolla koko hammaslääkärivierailun aikana. Hammas oli hiottu viidessä minuutissa, ja sitten hammaslääkäri päästikin minut jo pois piinapenkistä. Olin niin varovaisen onnellinen ja helpottunut, että olisin voinut halata lääkäriä ja hoitajaa, ja kaikkia odotusaulan asiakkaita. Tyydyin kuitenkin vain hymyilemään leveästi, ja soittamaan äidille kertoakseni hyvät uutiset.

Hammas hiottiin tiistaina, ja päivä päivältä kipu on hälvennyt. Uskomatonta, mutta totta. Tällä hetkellä hampaisiin, päähän, korvaan tai leukaniveliin ei enää satu. Leuat ovat vielä jotenkin jumissa, ja ne kaipaisivat selkeästi hierontaa tai lihasrelaksanttia rentoutuakseen. En uskalla kuitenkaan tuulettaa voitonriemuisena, vaan pieni epäilys sisälläni sanoo, ettei tästä selvitty näin vähällä, vaan pahin on vielä edessä. Hammaslääkäri käski tulemaan takaisin matalalla kynnyksellä, jos vielä viikon päästä hiomisesta kipua esiintyy. Voivat sitten tehdä minulle purentakiskot yöksi.Kuvat: Hanna

Kyselin instan puolella kokemuksia bruksismista, ja sain yllättävän paljon vastauksia ja kokemuksia! Kuulisin niitä mielelläni vielä lisääkin. Onko hampaiden hionta auttanut, jos kyseessä ei ole ollut narskuttelu vaan kova yhteenpureminen? Onko pureminen johtanut juurihoitoon tai muihin toimenpiteisiin? Kerro!

Kivaa ja kivutonta perjantaita!

Lue myös: Yöllä herätessä huolet tuntuvat vuoren kokoisilta

hyvinvointi terveys

Missä olisin, jos en olisi koskaan lähtenyt Lontooseen?

Juhlistimme hetki sitten mieheni kanssa 7-vuotis hääpäiväämme. Seitsemän vuotta naimisissa, ja 19 vuotta yhdessä. Se on ihan järjettömän pitkä aika. Puolet elämästäni. Merkkipäivät ja merkkipaalut saavat aina miettimään mennyttä, ja muistelemaan kaiholla niitä 2000-luvun alun fiiliksiä, kun tapasimme Lontoossa. Moni asia ihmisen elämässä on sattumasta kiinni. Missä olisin, jos en olisi koskaan lähtenyt Lontooseen?

Tapasimme siis 19-vuotta sitten Lontoossa. Postauksen lopusta löytyy linkit kaksiosaiseen tarinaan tapaamisestamme. Jos en olisi astunut sinä loppukesän iltana siihen tiettyyn baariin, en todennäköisesti olisi koskaan tavannut miestäni. Niin pienestä asiasta voi ihmisen elämänsuunta olla kiinni. Jos olisimme menneet tyttöporukalla johonkin toiseen baariin, en istuisi nyt tässä kirjoittamassa tätä postausta.

En usko, että kenellekään on olemassa sitä yhtä ainoaa oikeaa. Uskon, että toiset ihmiset sopivat paremmin yhteen kuin toiset. Välillä mietin, että onko pitkän parisuhteemme takana se, että vain sovimme niin hyvin toisillemme, vai olisinko todennäköisesti pitkässä parisuhteessa jonkun toisen kanssa, jos en olisi tavannut miestäni. Olenko minä sellainen ihminen, joka olisi joka tapauksessa pitkässä suhteessa, jos vain olisin tavannut sopivan tyypin?

Leikitään pieni ajatusleikki, sellainen sliding doors-tyylinen vaihtoehtoinen todellisuus. Jos en olisi koskaan lähtenyt Lontooseen, missä olisin nyt? Päädyin Lontoon jälkeen opiskelemaan Jyväskylään. Jyväskylä oli suunnitelmissa jo ennen Lontooseen lähtöä, joten voisi olla, että olisin joka tapauksessa päätynyt Jyväskylään asumaan. Mahdollista on myös, että olisin valinnutkin Oulun yliopiston (tai että se olisi valinnut minut), ja olisin päätynyt asumaan Ouluun.

Jos olisin lukion jälkeen päässyt, ja päätynyt Oulun yliopistoon lukemaan englantia tai kirjallisuutta (näitä muistaakseni hain sinne lukemaan), asuisin tällä hetkellä todennäköisesti Oulussa. Todennäköistä olisi, että olisin jäänyt Ouluun yliopistosta valmistumisen jälkeen. Ehkä olisin tavannut opiskelijabileissä toisen kielitieteilijän, tai muun humanistin, ja perustanut hänen kanssaan perheen. Uskon, että juuri humanisti olisi valikoitunut puolisokseni. Jos mies olisi erityisen lapsirakas, olisin saattanut olla suostuteltavissa useamman lapsen yrittämiseen. Meillä olisikin ehkä kaksi lasta.

Jos olisin päätynyt opiskelemaan kirjallisuutta, olisin ehkä jossain vaiheessa vaihtanut alaa. En usko, että kirjallisuus olisi lopulta ollut mun juttu. Sen sijaan englantilainen filologia olisi varmasti kiinnostanut. Ehkä olisin opettaja tai kääntäjä. Voisi myös olla, että olisin lähtenyt jatko-opiskelemaan, ja päätynyt tutkijaksi. Olen miettinyt, että puolisolla on aika suuri merkitys siihen, millaisen urapolun valitsemme. Varsinkin siis, jos puoliso on mukana elämässä jo opiskeluaikana. Jos oululainen humanistipuolisoni olisi intohimoinen tutkija, olisin varmasti itsekin päätynyt sille polulle.

Asuisimme todennäköisesti modernissa omakotitalossa jossain Oulun laitamilla. Paitsi, jos olisimme molemmat tutkijoita, silloin asuisimme vähemmän leveästi. Kävisin kansalaisopiston järjestämässä joogassa ja öljyvärimaalauskursseilla. Matkustaisimme lasten kanssa kerran vuoteen joko rantalomalle Kreikkaan tai Espanjaan, tai sitten kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Todennäköisesti olisin edelleen siinä uskossa, että Uusi-Seelanti on jokin alue Yhdysvalloissa, samaan tapaan kuin Uusi-Englanti.

Elämä Oulussa olisi varmasti onnellista. Hyvin erilaista, mutta onnellista. Moni asia olisi varmasti toisin. Elämänpiirini olisi varmasti kapeampi. En tuntisi Jyväskylää,en uskaltaisi heittäytyä yhtä innokkaasti uusiin juttuihin, ja puhuisin englantia epävarmemmin (paitsi, jos olisin se englannin opettaja). Muutama asia olisi varmasti kuitenkin aivan samalla tavalla kuin nytkin. Rakastaisin uimista, omaa aikaa, hyvää kirjaa, hiljaisuutta, valoisia öitä, leffoja ja suklaata. Olisin varmasti ihan kiva tyyppi.

Kuvat: Hanna

Oletko koskaan miettinyt oman elämäsi ratkaisevia käännekohtia, ja että missä olisit, jos olisit valinnut toisin?

Kiehtovaa keskiviikkoa!

Lue myös: How I met your father, part 1 ja How I met your father, part 2

suhteet parisuhde