Parisuhteemme 6 kulmakiveä (ja mystinen papyruskäärö)

Kuten ehkä muistatte, mä ja F ollaan jaksettu seukata toistemme kanssa jo yli viisi vuotta. Ennen kuin me tavattiin, en uskonut että musta olisi kotkotuksineni ikinä pitkään tasapainoiseen parisuhteeseen, mutta näin siinä vaan kävi. Meidän ainakin toistaiseen onnistumiseen on monta syytä, mutta yksi niistä on ehdottomasti selkeät pelisäännöt joita noudatamme sanattomasta sopimuksesta – tosin välillä kinkkisemmissä tilanteissa joudun viittaamaan viralliseen, satojen sivujen mittaiseen papyruskääröön johon on alkuaikoina kirjattu Suhteemme Laki. F on joskus pyytänyt nähdä tuota huomattavan paksua kääröä koska ei muista sellaista allekirjoittaneensa, mutta silloin ystävällisesti muistutan että kääröön on myös kirjattu se, ettei sen olemassaoloa saa koskaan kyseenalaistaa, saatika pyytää nähtäväksi. Tällä kuitataan esimerkiksi kinastelu siitä saanko pitää jalkaani öisin F:n päällä, josta se aina jaksaa valittaa, ihmeen itsekäs. Käärön artiklassa 87 selvästi seisoo, että 92-vuotiaaksi saan pitää jalkaani missä haluan.

Anyways, ei meidän yhteinen elämä kovin hankalaa ole koska tärkeimmät kulmakivet on selkeät. Ne on nää:

 

76C3CCD4-92B4-42E8-9681-E5CD40152336.JPG

 

Parisuhteen ydin on se, että tehdään itseään kiinnostamattomia asioita jotta toisen ei tartte tehdä niitä yksin

Tää kattaa muun muassa sen, kun en jaksais lähteä postin noutopisteeseen hakemaan Glossierin pakettia (miks mun paketit toimitetaan aina ihan sikakauas??!?). Niin silloin F:n pitää tulla mun kanssa hakemaan sitä ja kantaa se kotiin. Tai kun on kirppis, mutta sinne on tylsä kävellä niin F:n täytyy kävellä mun kaa. Tai jos haluan muuttua kulturelliksi ja käydä oopperassa ja buukkaan vahingossa liput balettiin, niin istutaan siellä yhdessä ja mietitään milloin se loppuu.

Mutta siis mun ei esimerkiksi tartte käydä F:n kanssa leffassa koska se on maailman tylsintä puuhaa, eli sen pitää käydä sen omien kavereiden kaa. Tätä logiikkaa on ehkä hankala ymmärtää, mutta se on avattu tosi hyvin siinä papyruskäärössä mistä kerroin.

Henkilön ei itsensä tartte levittää Bepanthenia ihovaurioihin

Oon jo vuosia ollut vastuussa siitä, että kun F polttaa käsivarsiensa etuosat auringossa niin sen ei tartte ite leivittää palaneisiin kohtiin Bepanthenia, koska se vihaa sen hajua sekä koostumusta (mutta tunnustaa Bepanthenin ylivertaisuuden ihovaurioiden hoidossa). Sain toissaviikolla vihdoin jotain tästä takaisin, kun pannutin juoksulenkillä ja teloin olkapääni – eikä multa tietty voinut haavoittuneena toipilaana vaatia oman haavani rasvaamista.

Mikä on F:n on yhteistä, mikä on mun on mun

Oon joskus kuullut kritiikkiä siitä, että mulla on ainoana lapsena hieman sharing issues. (Enkä mä edes ole ainoa lapsi, mutta pikkuveli syntyi ollessani 10-vuotias eli vahinko oli jo tapahtunut.) Onneksi oon huomannut, että eipähän mulla oo jakamisen kanssa mitään probleemaa, kunhan se ei koske mun juttuja. On tosi näppärä valita pyykkinarulta F:n kirpakan puhdas uusi t-paita oloasukseni hikisenä kesäpäivänä ja syödä puolet sen sipseistä, no problem, jakaminen on kivaa.

Mutta kyllä hermostun, jos F haluaa syödä aamiaiseksi mun kultaakin arvokkaampia Jälkiuunipaloja, joita panttaan pakkasessa pahan päivän varalle. Ne. On. Mun. Jos se on elänyt joku 30 vuotta ilman Jälkiuunipaloja, niin pakkoko niistä on yhtäkkiä kiinnostua? Tuntuu mun mielestä jotenkin tosi omahyväiseltä.

Sängystä 55% kuuluu pienemmälle osapuolelle

Koska se tarvitsee sitä jaloilleen ja että on sellainen raikkaan kokoinen tila kääntyillä.

 

4D82004D-D074-4E30-A611-8B7357310AF1.JPG

 

Kodin sisustaminen on yhteinen projekti, kunhan minun mielipiteeni toteutuu

Tämä on meidän yhteinen koti, jossa molempien kuuluu viihtyä. Siksi on tosi tärkeää, että F saa sanoa oman mielipiteensä ja esittää ideoita sisustamisen suhteen. Sitten mä otan sen mielipiteen vastaan ja laitan ajatushattuun, josta se poimitaan tai ollaan poimimatta toteutukseen, riippuen ihan siitä onko mulla sama mielipide.

Sotkun keskellä on ookoo elää, kunnes yhtäkkiä ei oo

Me ei kumpikaan olla varsinaisesti mitään järjestelmällisiä ihmisiä, joten vaateröykkiöitä muodostuu sinne tänne, juomalaseja kerääntyy tasoille, sekalaista sotkua ilmestyy odottamattomiin paikkoihin. Epäjärjestyksestä huolimatta eletään tyytyväisinä elämäämme, päivät seuraavat toisiaan, kaikki on ookoo. Kunnes eräänä aamuna eräs nimeltä mainitsematon suhteen jäsen herää valtavalta puolelta sänkyään raivoon lietsoutuneena. KUKAAN ei voi ASUA NÄIN, mitä helvettiä, tästä tuu yhtään mitään, saastaa ja saastaa, mikään tähän auta vaikka kuinka raataisi, KUULE NUKU SÄ VAAN kyllä minä voin IHAN YKSIN tässä tehdä… Ja silloin meillä on yhteinen siivouspäivä.

 

Mitkä teidän suhteen kulmakivet on?

 

Apua, tajusin just että mulla ei oo omaa tagia parisuhdehömpälle! Lupaan koota kaikki aiheen postauksen yhteen vielä joku päivä, mutta odotellessa voit lukea vaikka tän jutun meidän lomakärhämistä tai tän mun poikaystävän oudoista tavoista.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Suhteet Rakkaus Höpsöä

#onkopakkojaksaa – Ei, mutta silloin kannattaa sanoa ettei jaksa

Lilyssä on meneillään #onkopakkojaksaa-kampanja, jonka yhtenä ajatuksena on tuoda esiin se, miten yleistä työuupumus oikeastaan on. Mun blogia seuranneet tietänevät jo hyvin, että painin aiheen parissa pitkän aikaa – ja että synkimpinä ajanjaksoina todellakin tuntui siltä etten jaksa. Juuri mitään. Tuntui kuin olisin elänyt säkissä, jossa on hämärää eikä riittävästi happea, enkä enää yhdessä vaiheessa tiennyt auttaako tilanteeseen mikään muu kuin uran vaihto toisenlaiseen. Ehkä oon vaan liian hauras luomaan kunnianhimoista uraa ja työskentelemään vaativissa tehtävissä, mietiskelin vielä tän vuoden alkukeväästä, ehkä mun pitäisi ottaa pari askelta takaisinpäin ja ”tyytyä” päällikkötason tehtävien sijaan olemaan vaikkapa koordinaattori tai hakeutua asiakaspalvelijaksi kansainväliseen B2B-firmaan (kirjoitan tyytyä lainausmerkkeihin, koska noissa muissakaan tehtävissä ei oo todellakaan mitään vikaa, mutta mulle se olisi tarkoittanut usean vuoden tarkoituksellista takaisinkelausta kynsin hampain rakennetulla uralla – ja palkassa).

Viime joulun alla pari vuotta jatkunut ja todella moniulotteiseksi hivuttautunut stressi sekä uupumus pysäyttivät mut. Olin puskenut läpi pirun hektisen syksyn, ylityöt, päiviä varjostavat epäilykset omista taidoista sekä alati huononevan ammatillisen itsetunnon ja sitten jossain vaiheessa kun kiire alkoi hieman hellittää, mä romahdin. Se oli todella hämmentävä tilanne, pomolla oli meidän megakiireisen syksyn jälkeen vihdoin aikaa istahtaa alas sen tiimiläisten kanssa rauhassa yksitellen ja kysyä fiiliksiä – ja kun mun vuoro tuli mä pillitin kaksi tuntia lasiseinäisessä neukkarissa. Pystyin lukemaan yllätyksen sen kasvoilta, damn, ois varmaan pitänyt kysellä tältä tyypiltä kuulumisia vähän säännöllisemminMun pomo on supertyyppi, yksi suurimmista syistä miksi päätin ottaa nykyisen duunin vastaan, ja se oli tosi ymmärtäväinen mun tilannetta kohtaan. Ainut juttu mitä se ihmetteli oli se, että 

miksi ihmeessä mä en sanonut aiemmin mitään.

 

8263EE36-4678-47F1-BDB7-1197ED848C2D.JPG

B11F73D8-A80B-4EFF-B18D-B518AA03C817.JPG

 

Miksi mä olin istunut työpöytäni ääressä kuukausikaupalla itkua pidätellen? Miksi mä olin viettänyt iltoja toimistolla muun tiimin mukana, vaikka musta tuntui että alkava paniikkikohtaus puristaa rintaa? Miksen mä ollut uskaltanut kertoa, että olin solmussa jo tän duunin aloittaessani, ihan toipilas vielä edellisen työuupumuksen ja pahojen stressioireiden jäljiltä? No siksi lähinnä, että hävetti. En missään vaiheessa kokenut, että kumpikaan työpaikka on vaatinut multa mitenkään liikoja, tai että oisin oikeasti tehnyt huomattavan pitkää päivää. En ollut mielestäni ansainnut olla uupunut ja stressaantunut, olin vaan liian heikko pärjäämään kohtuullisten odotusten äärellä. Epäonnistuja, rikkinäinen, hauras, virherekrytointi.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että miten mä tän romahduksen jälkeen lopulta luovin läpi viime talven ilman päivääkään stressisaikkua tai muita suurempia seuraamuksia. Jatkettiin viikottaisia juttutuokioita pomon kanssa ja työstettiin tilannetta vähän kerrallaan. Niinä synkkinä aikoina kun musta tuntui etten oo ansainnut nykyistä duuniani, etten jaksa kantaa sitä kaikkea mikä rooliini kuuluu, mulle toitotettiin viikoittain että mä riitän, tällaisena, ja että mua ei oo missään vaiheessa palkattu taidoiltani kaikkien muiden klooniksi. Näissä keskusteluissa mä aina pillitin koska oon ihan mahdoton itkupilli ja talven aikana meidän tiimin vakioläpäksi muodostui se, että jokaisessa palsussa missä mä oon mukana pitää olla paketti Kleenexeja. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta just toi vitsailu oli iso osa mun pelastusta. Fiilis siitä, että samalla tavalla kuin joku tunnetaan nopeasta temperamentistaan, toinen siitä ettei se osaa delegoida, kolmas ei aina muista viedä projektejaan loppuun saakka, on mun herkkyys vaan luonteenpiirre ja se on täysin okei. Huvittava, mutta okei. Samaan aikaan kerrytin osaamista, aloin loistaa yhä enemmän sekä löytää mukavuusalueeni. Ja kappas, eräänä päivänä ei enää itkettänyt sitten yhtään ja pystyin sanomaan pomolle olevani nyt ookoo.

Usean vuoden stressitaistelun aikana sanonta mikä ei tapa, se vahvistaa vaikutti suurelta huijaukselta, koska olin saanut niin monta säröä että saatoin hajota pienestäkin töyssystä. Ei todellakaan ollut mitenkään vahvistunut olo. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että vaikka säröt näkyvät vielä pitkän aikaa, oon lopulta onnistunut kääntämään koettelemuksen vahvuudeksi. Oon oppinut paljon omasta luonteestani ja joutunut tutkailemaan omia reaktioita sekä käyttäytymismalleja syvästi, peilaamaan ihan lapsuuteenkin asti. En enää edes yritä kiriä ja vertailla suoritustani muihin työpaikalla – jos joku haluaa tehdä pitkää päivää ja kerätä sen kautta tunnustusta, go the extra mile, niin hyvä sille! Kahdeksan tuntia on mulle sopiva duunin määrä päivässä, enkä enää koe mitään tarvetta selitellä sitä sen enempää. Puhun myös tosi mielelläni kokemuksistani stressin ja uupumuksen parissa vaikkapa lounaspäydässä kaiken kansan edessä, en tunne enää häpeää aiheesta. Päin vastoin – olin suorastaan ylpeä viime viikolla, kun saatoin napata hihasta uupumuksen kanssa taistelevaa työkamua ja viedä sen kävelylle korttelin ympäri. Kysellä fiiliksiä ja syitä niiden takana, puhua omista epävarmuuksista, ahaa-elämyksistä ja lopulta toipumisesta, pyrkiä olemaan se tyyppi ketä itse oisin epätoivoisesti vuosi sitten kaivannut.

 

F77C1190-D3EB-4F2A-B8FF-0DAA6D85A4D5.JPG

01DEAD95-F251-4F0B-9AE6-53603928EB5B.JPG

 

On tosi tärkeää ymmärtää, että eri ihmiset jaksaa eri verran – ja kuormittuu eri tavalla samoista asioista. Se, että mä vertailin mun jaksamista muiden jaksamiseen ja mietin miten oon niin heiveröinen toisiin verrattuna, oli todella vaarallinen polku kulkea. Toisaalta jaksamishaasteisiin saattaa löytyä ratkaisu helpostikin, kuten vaikka työtapojen muutoksella tai paremmalla perehdytyksellä. Näitä ratkaisuja kukaan lähtee harvemmin etsimään jos ei tiedä niiden olevan hukassa, eli on supertärkeää että tuntemuksista puhuu ääneen. Kertoo, että nyt ei meinaa enää jaksaa – jo kauan ennen kun ei enää jaksa. Mun kohdalla tän tajuaminen tarkoitti myös sitä, että aloin taas luottamaan siihen että musta todellakin on vaativiin tehtäviin ja kipuamaan uralla ylöspäin. Mä en tosin pysty saatika aio tehdä sitä liian aggressiiviseen tahtiin, vaan omilla ehdoillani, mahdollisimman pehmeästi. Tahdon olla elävä esimerkki siitä, että myös herkkä voi pärjätä – ja jos ei pärjää niin pitäkää tunkkinne, mä perustan vaikka sitten majatalon.

Mä oon jaksanut hyvin jo neljä kuukautta. Se on upea tunne, vahva.

 

Postauksen kuvat meidän Sisilian lomalta, jossa jotakin ennenkokematonta tapahtui: mua ei pätkääkään ahdistanut tai ärsyttänyt palata duuniin ja arkeen. Suorastaan odotin innolla paluuta mun jännän työn ja ihanan tiimin luo. En oo ikinä ennen ajatellut, että lomaltapaluubluesilta voisi välttyä – mutta kyllä vaan voi.

Lisää stressiin ja työelämään liittyviä juttuja löydät stressi-tagin sekä duuni-tagin alta.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

Suhteet Oma elämä Mieli Työ