Ja niin hän alkoi pyöräillä
Pyöräilyn aloittaminen oli tytölle suoraan sanottuna tahmeaa.
Olin saanut jostain päähäni, että apupyörät hidastaisivat pyöräilemään oppimista, joten aloitimme harjoittelun vuosi sitten ilman apupyöriä. Kiinnitin pyörään kyllä työntöaisan, mutta harjoittelu sen kanssa ei ollut lainkaan niin mukavaa kuin olin ajatellut. Siitä ei oikein meinannut tulla mitään, ja tyttö kaatui aina, jos päästin vähänkin irti aisasta. Lopulta hän ei halunnut enää edes yrittää.
Emme pyöräilleet montakaan kertaa kesän aikana, kunnes syksyllä taivuin kiinnittämään apupyörät takaisin.
Kevään tullen lähdimme yrittämään uudelleen, edelleen apupyörien kanssa, ja kappas: apupyörät eivät hipaisseetkaan maata. Kokeilimme vielä uudelleen, ja koska se sujui yhtä hyvin, ehdotin, että kokeilisimme pyöräillä jälleen ilman apupyöriä. Voisimme mennä siirtolapuutarhan alueelle, jossa ei ole muuta liikennettä.
Ajelimme puutarhamökille metroasemalta apupyörien kanssa, ja perillä irrotin ne. Tyttö hyppäsi pyörän selkään ja – hupsis – alkoi vain ajaa kuin vanha tekijä.
Hän jatkoi harjoittelua innoissaan koko päivän ja pyöräili puutarha-alueen polkuja edestakaisin. Kaatumatta, horjumatta, jännittämättä.
Harjoittelu sujui niin hyvin, että hän sai ajaa pyörällä takaisin metroasemallekin, ja lupasin että voimme alkaa nyt harjoittelemaan pidemmillä matkoilla.
Vaan pyörähän taitaa olla käymässä jo pieneksi, ja tyttö tarvitsisi uuden fillarin.
Onko suosituksia? Siinä pitäisi kuulemma olla kori edessä.
Edelliset pyöräilypostaukseni: