Tällä viikolla on vietetty monenlaisia vuosipäiviä. On kulunut vuosi siitä, kun ensimmäiset koronarajoitukset alkoivat, kaikki, jotka pystyivät, siirtyivät etätöihin ja yli 500 hengen tilaisuudet kiellettiin. Meille juuri tämä päivä on Lontoon-matkaltamme paluun vuosipäivä, ja kyllähän matkani tyttären kanssa sai aika odottamattoman käänteen siellä ollessamme.

Vielä maaliskuun 10. päivä kirjoitin blogiini: ”Lontoossa kaikki paikat ovat auki aivan normaalisti – ei tämä ole sen suurempaa riskialuetta kuin Suomikaan.”

Nyt tämä virke sekä huvittaa että kylmää. Jos olisi osannut arvata, että vain pari viikkoa myöhemmin Britannia olisi yksi pahimmista korona-alueista, matkalle ei olisi todennäköisesti lähdettykään. Huolestuttavia uutisia oli toki kuultu jo parin viikon ajan, mutta tautipesäkkeiden uskottiin vielä silloin olevan jossain aivan muualla. Tilanne räjähti käsiin matkamme aikana, ja oli selvää, että emme palaisi takaisin samanlaiseen arkeen kuin mistä lähdimme.

Paluuseemme liittyi myös draamaa, sillä tyttärenihän sairastui lähtöpäivän aamuna Lontoossa. Pääsimme onneksi matkaan, mutta kyllä mielessä kävi sekin vaihtoehto, että olisimme jääneet Lontooseen, enkä olisi tiennyt, milloin sielä olisi päässyt pois.

Tämä vuosi on ollut varmasti monille stressaava ja ahdistava, vaikka toiset ovat kokeneetkin, että etätyöskentely ja harrastusten ja menojen peruuntuminen suurin piirtein koko vuodelta ovat vapauttaneet aikaa ja tuoneet elämään väljyyttä.

Minulle tämä vuosi on ollut raskas, vaikka – kuten olen aiemminkin sanonut – kaikki on periaatteessa hyvin. Töitä on, kukaan perheestä ei ole sairastunut ja lasten koulu ja päiväkotikin ovat olleet koko lukuvuoden auki.

Totta kai moniin asioihin on jo ehtinyt tottua, ja vaikkapa tässä olohuoneen sohvalla työskentelystä aamusta iltaan on tullut se ”uusi normaali”.

Kasvomaski menee totutusti naamalle aina, kun käyn jossain sisätiloissa kodin ulkopuolella, ja käsiä on pesty viimeisen vuoden aikana enemmän kuin edellisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Vessapaperia en ole missään vaiheessa hamstrannut, mutta käsisaippuaa ostan lähes joka kerta kaupassa pari pulloa lisää. Rouva naureskelikin joskus, että kun tämä tilanne on joskus ohi, emme voi enää koskaan käyttää pinkkiä Method-saippuaa.

Ennen kuin viimeinen dramaattinen käänne tautitilanteessa tapahtui, olin juuri päättänyt, että alkaisin käydä taas kuntosalilla, mutta tämän päätöksen jouduin pyörtämään lähes saman tien.

Onneksi kevät on tulossa, ja pian pääsee taas pyöräilemään. Kotijumppailuni ei ole oikein ollut menestyksekästä, ja olen joutunut pitämään taukoa jumpparenkaistakin olkapäiden kipeytymisen vuoksi. Yllättävän kovat pakkaset estivät myös koiran kanssa kävelyn moneksi viikoksi, mutta nyt pääsen sentään taas kävelylenkeille. Juoksua eivät polveni kestä.

Sellaisen asian olen kyllä huomannut, että kun tähän asti olen uskonut tilanteen parantuvan jo pian, nyt en nää elättele toiveita rajoitusten purkamisesta ennen kuin kaikki on rokotettu. En usko kevään ja kesän tapahtumien toteutuvan, ja etätyösuosituksestakaan tuskin luovutaan edes kesälomakauden jälkeen. Mutta mitäpä tällä spekuloimaan.

Uusi etätyöviikko alkaa, ja vuoden kokemuksella voin jo tietää, että homma kyllä toimii ja tuloksia syntyy. Yksi vuosi meni jo tähän malliin, ja hyvin voidaan jatkaa samalla painolla vaikka toinenkin. En ole tavannut kaikkia tiimini jäseniä koskaan fyysisesti, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin.

Katsellaan.