Aktiivinen kolmen päivän loma Tallinnassa

Tallinna on aina hyvä idea. Kolmeen päivään saa mahtumaan vaikka mitä ihanaa.

Ensimmäisenä päivänä…

… herkuttelimme Pegasus-ravintolassa, jonka kukkakaali maistuisi varmasti kukkakaalin vihaajallekin ja rapeat perunat olivat täydellinen lisuke. Jälkkäriksi sopii pavlova.

Toisena päivänä…

… vierailimme Fotografiskassa, jossa muun muassa Vincent Petersin kuvaama Jon Hamm puhutteli. Valokuvamuseon vieressä oli sopivasti myös immersiivinen Vincent van Gogh -näyttely, jossa muina van Gogh -faneina pääsi istuskelemaan Arlesin makuuhuoneen kopiossa.

Koska olimme valmiiksi Telliskiven alueella, kävimme F-hoone-ravintolassa syömässä. Se oli ensimmäinen kerta meille, vaikka paikka on ollut suosittu jo pitkään. Burgerit maistuivat bataattiranskalaisten ja erinomaisen srirachadipin kanssa. Fiinit ruokaelämykset jäivät kuitenkin tältä illalta.

Jälkkärille kipaisimme Melt-pehmisbaariin, jossa frozen yoghurt -annoksen voi maustaa erilaisilla ripotteilla (valitsin mansikkaa ja vaahtokarkkeja). Paikalla on myös samppanjalista, ja kuten Tallinna, myös samppanjakin on aina hyvä ajatus.

Illaksi suuntasimme vielä Sigmund Freud -cocktailbaariin, jonka kekseliäältä drinkkilistalta voisi maistaa vaikka mitä. Me nautiskelimme Hello, superman-, Scarlet- ja Lucky Fish -juomat.

Kolmantena päivänä…

… vierailimme vielä yhdessä nähtävyydessä eli Illuusioiden museossa. Paikassa oli ihan hauskoja keksintöjä ja pari sometärppiä: ylösalaisinhuone ja isot/pienet huonekalut. Jälkimmäisillä ei oikein muuta pointtia olekaan kuin napata Insta-täytettä, mutta museossa on kiva silti vierailla.

Tuliaiset ostimme Karu Talu Šokolaadista, jonka näyteikkuna on vanhankaupungin huomiota herättävimpiä. Liike on rajoitusti auki, ja sinne on jonoa, mutta kämmenenkokoiset cookiet ovat sen arvoiset.

Kulttuuri Matkat Suosittelen

Karin Slaughter: We Are All Guilty Here

We Are All Guilty Here on hyvä dekkari, mutta ei Karin Slaughterin parhaimmistoa.

Alussa Slaughterin uusi päähenkilö, poliisi Emmy Clifton, tekee niin epäuskottavan virheen, että minulla kestää kauan päästä siitä yli.

Emmy yrittää jutella parhaan ystävänsä tyttären Madisonin kanssa, saada tähän kontaktia, mutta teini ei ole kovin vastaanottavainen. Kun hetkeä myöhemmin tyttö odottaa Emmyä huolestuneen näköisenä ja valmiina puhumaan, Emmy toteaa ”Not now” ja kiiruhtaa vatvomaan mieshuolia, jotka eivät ole edes kovin akuutteja. Kohta sekä Madison että tämän paras ystävä ovat kadonneet.

Poliisitutkinta sisältää paljon prosenttiosuuksien pudottelua – kuinka moni kadonnut löytyy elossa minkäkin ajan jälkeen, kuinka moni sieppaaja on perhettä ja kuinka moni tuntematon, mihin siepatut viedään tai haudataan. Sinänsä kiinnostavia tietoja mutta toistuvia (välillä mietin, onko jokin aiempi kohta vain copypastettu myöhempään kohtaan), minkä lisäksi fiktion lukemisen tunne hämärtyy.

Kaiken päälle kirjassa on outo Kauniit ja rohkeat -tyylinen käänne, jolla ei tunnu olevan oikein mitään pointtia. Emmyn ihmissuhteet ovatkin suuressa roolissa, mikä ehkä petaa sarjan tulevia osia. Tämän romaanin perusteella toivon kuitenkin, että myös Sara Lintonista ja Will Trentistä saadaan lukea vielä!

Mielenkiinto pysyy silti yllä, ja varsinkin loppua kohden jännitys tiivistyy. Rikoksen ratkettua seuraa vielä pitkä häivytys, jossa selviää vielä joitakin saippuasarjamaisia salaisuuksia.

Voinee siis sanoa, että jokavuotisesta Slaughter-dekkaristani jäi hieman tyytymätön olo. Tykkäsin, mutta kirjassa on silti tavallista enemmän asioita, joista en tykännyt.

Oi voi.

Kulttuuri Kirjat