L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla — uusi suomennos

L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla saa minut taas sadatta kertaa Uudenkuun Emilyn lumoihin. Art House on julkaissut Runotyttö-sarjan toisen osan Kaisa Rannan suomentamana, ja kauniin kannen on luonut jälleen Satu Kontinen.

Toisessa Runotyttö-kirjassa Emily muuttaa Shrewsburyyn opiskelemaan. Hän joutuu asumaan Ruth-tädin luona, mikä johtaa yhteentörmäyksiin: suhtautuuhan sukulaistäti Emilyyn ja tämän kirjoittamiseen hyvin epäilevästi. Lisäksi Elizabeth-täti on asettanut kauhean ehdon opiskelulle: Emily saa käydä oppikoulua vain, jos ei kirjoita kolmeen vuoteen tarinoita.

Onneksi Emily voi kirjoittaa runoja, lehtitekstejä ja päiväkirjaa, joihin hän laittaakin kaiken luovuutensa. Runotyttö maineen polulla on kuvaus erityisesti kirjoittajuudesta — kehittymisestä, hylkäyksistä ja hyväksymisistä –, mutta myös ystävyydestä ja seikkailuista.

Emily on särmikäs päähenkilö. Hän on luova ja viehättävä, mutta nautin siitä, että hänestä ei ole tehty pyhimystä. Emily saattaa ajatella muista ihmisistä varsin piikikkäästi — ja joskus myös lausuu mietteensä ääneen.

Ruth-tädille Emily kertoo suoraan, mitä mieltä on kosiskelijastaan Andrew’sta:

”Andrew kehittyy. Hän sanoi tänään yhden kiinnostavan asian, eivätkä hänen jalkansa ja kätensä tuntuneet olevan niin pahasti tiellä kuin tavallisesti.”

Samaa koulua käyvästä Evelyn Blakesta Emily kirjoittaa Jimmy-kirjaansa näin:

”Koulussamme on puhjennut varsinainen kevätrunojen epidemia. Evelyn kirjoitti toukokuun Sulkakynään yhden, Kukkaset. Sangen huteria riimejä.”

(Puhkeaisipa meidänkin koulussamme kevätrunoepidemia!)

Evelyn on Emilyn vihollinen läpi kirjan, joten tämä saa kuulla kunniansa usein:

”Evelyn kampaa tänä vuonna tukkansa pompadour-tyyliin korkealle eteen, ja minusta se ei pue häntä lainkaan. Mutta toisaalta ainoa Evelynin ruumiinosa, jota mielelläni katselen, on hänen selkänsä.”

Kaisa Ranta on kääntänyt Runotyttöä ammattitaitoisesti. Koska en voi vertailla tekstiä alkuperäiseen, on mielenkiintoista vilkaista myös I. K. Inhan vanhaa suomennosta.

Ranta on päätynyt pitämään teoksen nimen entisellään, ja Emily Climbs on molemmissa käännöksissä Runotyttö maineen polulla, siinä missä Ranta lyhensi Pienen runotytön vain Runotytöksi. Se lienee hyvä ratkaisu — suora käännös olisi tökerö, ja toisaalta lukijat ovat oppineet tuntemaan toisen osan ”maineen polkuna”. Siitähän kuitenkin on kyse: Emilyn kirjoitukset alkavat vihdoin saada tunnustusta.

Evelynin kampausta kuvaileva kohta on suomennettu aiemmin näin:

”Evelynillä on tänä vuonna muodikas pompadour-kampaus, mutta minusta se ei sovi hänelle lainkaan. Mutta ainoa osa Evelynin anatomiasta, mikä minua miellyttää, onkin hänen selkänsä.”

On kiinnostavaa, että uudessa versiossa lukijalle selitetään, millainen on pompadour-kampaus — ehkä vanhan suomennoksen aikaan se oli yleistietoa. ”Ruumiinosa” on ehkä myös luontevampi ilmaus kuin ”anatomia”, josta tulee mieleen lääketieteen opinnot.

Evelynin runolle ivaillaan puolestaan näin:

”Korkeakoulussa on raivonnut oikea kevätrunomyrsky. Kynän toukokuun numerossa oli Evelynin runo ’Kukkasista’. Sangen horjuvat loppusoinnut.”

Huteria riimejä — horjuvat loppusoinnut; kyllä Emilyn sanan säilä sivaltaa molemmissa käännöksissä!

Entäpä tylsä Andrew? Näin I. K. Inha on kääntänyt liehittelijän ominaisuudet:

”’Andrew kehittyy’, kommentoi Emilia erästä hakkailijaansa. ’Tänä iltana hän sanoi yhden mielenkiintoisen asian, eikä hän huolehtinut enää yhtä paljon käsistään ja jaloistaan kuin tavallisesti.’”

Huh. Mitähän Emily mahtaisi sanoa minusta?

***

Vanhoja postauksia:

L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla — vanha suomennos

Runotyttö — uusi suomennos

Vihervaaran Anne — uusi suomennos

Runotyttö etsii tähteään

Sininen linna

Sateenkaarinotko

L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Clare Pooley: How to Age Disgracefully (ja miksi lukea hyvän mielen romaaneja)

Kun lukee paljon, oppii valitettavasti myös eri genrejen juonikuviot ja kyllästyy.

Olen jo pariin otteeseen kironnut romanttisten kirjojen pakolliset erot, sillä en vain jaksaisi sitä tyhjästä keksittyä estettä, joka vie pariskunnan erilleen. Erot johtuvat yleensä hölmöstä väärintulkinnasta tai siitä, että toinen ”ei vain voi”, mikä ei minusta povaa kovin hyvää loppuelämää parille senkään jälkeen, kun rakastavaiset kirjan lopussa päätyvät taas yhteen.

Trillereiden kirjoittajat joutuvat puolestaan keksimään aina jotakin uutta pysyäkseen markkinoilla ja erottuakseen joukosta. Se johtaa nykyisin jo turhan monimutkaisiin juonikikkailuihin, kun kirjailija miettii, miten parhaiten huijata lukijaa. Ensimmäiset viisikymmentä kertaa se on vielä kiinnostavaa, mutta pitkästä aikaa olisi mukavaa lukea kirja, jossa pahis on pahis ja hyvis on hyvis.

Ehkä onkin aika hylätä romantiikka sekä trillerit ja siirtyä hyvän mielen romaanien pariin! Toki monet romattiset teokset luokitellaan myös feelgoodiksi, mutta sitten on myös Clare Pooleyn kirjat, jotka kertovat ennen kaikkea ystävyydestä ja joissa on aina jotakin särmää. Sellaiseen kirjallisuuteen en vielä ole kyllästynyt, vaikka ehkä seuraavaksi alan ärsyyntyä myös hyvän mielen kirjojen maneereihin.

You know what,’ said Daphne. ’You may not be as stupid as I’d thought.’

’Well, you are just as rude as I’d suspected,’ said Art.

How to Age Disgracefully eli Ikä on vain numero (kumpi onkaan kivempi nimi kirjalle?!) kertoo sekalaisesta porukasta, jonka ikääntyneiden kerho tuo yhteen. Kipakka Daphne täyttää 70 ja toteaa, että nyt olisi korkea aika ryömiä esiin piilosta ja etsiä ystäviä. Kuinka ollakaan, hän näkee mainoksen senioriklubista, jota vetää miehensä laiminlyömä Lydia.

Ensimmäinen kokoontuminen on varsin dramaattinen, ja rakennus, jossa kerhon lisäksi toimii päiväkoti, uhataan purkaa. Päättäjien ei kuitenkaan kannattaisi aliarvioida joukkoa, johon kuuluu Daphnen lisäksi muun muassa myymälävaras, neulebombaaja, viisinkertainen leski, teini-isä ja pieni, valkoinen koira.

Henkilöt eivät ole täydellisiä, ja jokaisella on vikansa ja salaisuutensa. He ovat kuitenkin sopivan pidettäviä niin, että heidän seurassaan viihtyisi varmasti ihan tosielämässäkin. Ehkä tässä tuleekin feelgood-kirjallisuuden yksi tyypillinen piirre: epätodennäköisiä ystävyksiä, jotka tekevät kaikkensa auttaakseen muita. Totta kai myös ponnistellaan jonkin yhteisen päämäärän eteen.

Lisäksi hyvän mielen romaaneja sävyttää paitsi huumori, myös elon synkemmät puolet. Kirjan pohjavire voi olla lempeä, mutta siinä on myös elämän rosoja. How to Age Disgracefully -kirjassa on lennokkaita juonenkäänteitä, piikikästä dialogia ja useampi kuin yksi suloinen kosto. Daphnelle ei ryppyillä!

Ja niin — teoksen lukemisesta jää hyvä mieli.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen