Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset ajankohtainen huwi-näytelmä
Mainos / lippu saatu / Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset -näytelmä on Kansallisteatterin historiaa, mutta siinä on valtavasti nykyisin ajankohtaista kulttuurin ahdinkoa.
Tiina Puumalaisen ja Hanna Suutelan kirjoittama Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset ajoittuu vuoteen 1902, jolloin suomalaisen teatterin Kansallisteatteri on valmistunut soiselle alueelle rautatieaseman naapuriin.
Sortokautena ei ollut mitenkään selvää, että näytelmiä saisi esittää suomeksi, koska Venäjän keisarikunta halusi venäläistää Suomen. Sensuuri oli tavallista, mitä tahansa ei saanut kirjoittaa tai esittää.
Ennen kuin Kaarlo Bergbomin johtama teatteri saisi esittää Pohjolan häät -näytelmän avajaisissa, piti painoylitarkastajalta saada lupa. Avajaispäivä oli lähestymässä – eikä lupaa vielä ollut. Kaarlo Bergbomin kärsimyksiä lisäsivät sensuurin hampaisiin joutuminen, näyttelijöiden myöhästelyt, omapäisyys ja aikataulujen venyminen eivät helpottaneet tilannetta.
Näytelmän henkilökaarti on täynnä Suomen kulttuurihistoriaa. Näytelmän nimihenkilönä Kaarlo Bergbomia esittää Juha Varis. Hänen topakkaa Emilie-siskoaan, joka oli Kaarlon tärkeä tukipilari ja joka vastasi teatterin puvustuksesta, näytteli mainio Sari Puumalainen. Mielestäni Sari Puumalaisen Emilie nousi näytelmän keskushahmoksi. Maria Kuusiluoma loistaa Ida Aalbergina. Jalmari Rinteen roolin tekee hienosti Carl-Kristian Rundman. Kokemuksen varmuudella Kristiina Halttu tekee Augusta af Heurlinin ja Paula SiimesKaarola Avellanin roolit. On todella hienoa, että keski-ikäiset (nais)näyttelijät pääsevät näyttämään taitonsa. Upean Linnea Leinon Amandassa on oikeaa nuoruuden paloa ja eteerisyyttä. Esa-Matti Longanpainoylitarkastaja on hyytävän kylmäkiskoinen.
Näytelmän loppupuolella nähdään hieno kuvakooste Suomen Kansallisteatterin tähdistä eri vuosikymmeniltä. Se oli pysäyttävää ja sitoi kivalla tavalla yli 100-vuotisen historian tähän hetkeen.
Osku Heiskasen koreografian kohokohta oli ”silinteritanssi”.
Näytelmässä saadaan hyvä katsaus 1900-luvun alun historiaan, mutta teksti on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jolloin kulttuurin rahoitus on kurjistanut koko alaa.
Minulle näytelmän sanoma oli selvä: Suomi tarvitsee kulttuuria. Sen merkitys ei ole vähäinen. Toivottavasti kaikki arvostavaisivat tätä – ja se näkyisi myös käytännössä eikä vain juhlapuheissa.
Kaisa
Kansallisteatterin sivustolta näet esitysajat