Kun saksalaiset ystävämme vuosi sitten kertoivat, että haluaisivat tulla Suomeen marraskuussa, olimme ihmeissämme. ”Marraskuussa! Miksi?” ihmettelimme. Meistä marraskuu se vasta huono aika on tulla tänne! 

Pelottelimme lyhyellä päivällä, pitkällä pimeällä, kurjalla säällä, sateella, loskalla.

Ja kun vielä toiveissa oli parin päivän pistäytyminen Lapissa revontulia katsomassa, valistimme heitä, että revontulia ei siellä näy joka yö… Ja sellaisia vihreitä, joita esitellään luontoelokuvissa, harva Lapinkävijäkään on koskaan onnistunut näkemään.

Marraskuussa he sitten tulivat, varotuksistamme huolimatta.

Nyt, kun viikkovierailu on ohi ja he ovat jälleen kotonaan, meidän on pakko myöntää, että me latistajat olimme todella väärässä.

Saksalaisilla oli täällä aivan superloma!

Viikossa me ja kolme vierastamme, ehdimme vaikka mitä: pikavierailulle Saariselälle, mökille Ristiinaan ja pienelle kulttuurikierrokselle Helsingissäkin.

Revontulia tosin emme Lapissa nähneet. Oli pari astetta lämmintä ja vahva sumu. Ehkä vieraamme kokivat siitä pientä pettymystä, mutta he olivat lumoutuneita puhtaasta lumesta, lyhyestä päivästä ja pitkästä hämärästä.

Ystävämme tekivät kävelylenkkejä lumisessa maisemassa, näkivät riekkoja ja makasivat hotellivuoteissaan katsellen tyytyväisinä pilvistä taivasta lasikaton yläpuolella.

Lapin jälkeen seurasi kolme yötä mökillämme Mikkelin lähellä.

Sielläkin nähtiin valkea talvi, maisemassa lunta leijaili isoina hiutaleina kaksi päivää ja yötä.

Ystävämme istuivat ikkunoiden edessä ja tuijottivat lähes maagista maisemaa, valkoista maata, vihreitä havupuita ja niiden lomasta pilkahtelevaa vettä. Yhtenä päivänä tarvoimme talvisessa metsässä ja nousimme pienelle kalliolle katsomaan avaraa maisemaa.

Iltaisin lämmitimme saunan ja ystävämme viipyivät siellä tuntikausia, pulahtivat välillä sankarillisesti jääkylmään veteen ja palasivat löylyihin lämmittelemään. Moista saunakestävyyttä minulla ei ole ikinä ollut!

Savustimme lohta, paistoin muikkuja, pyöräytin lihapiirakan ja valmistin hirven jauhelihasta makoisia pihvejä. Ja lisänä oli hyviä perunoita, uunijuureksia ja salaattia. Ystäviemme mielestä kokkauksemme vastasi huippuravintolan tasoa. Otin kiitokset vastaan ja olin samaa mieltä.

Koimme ihanaa, suorastaan ainutlaatuista joutunnelmaa Kenkäveron pappilassa ja Tertin kartanossa. Joimme glögiä ja ostimme kummastakin kaupasta herkkuja tuliaisiksi kotiin ja tulevaan joulupöytään.

Isäntinä olimme niin iloisia, että meillä oli lähistöllä tällaisia viimeisen päälle joulukoristeltuja paikkoja, jonne saatoimme viedä talvivieraamme.

Ja sitten Helsinkiin, jossa vieraita tervehti taas erilainen sää, ei lainkaan lunta, vaan pientä pakkasta ja kirkasta auringonpaistetta.

Veimme  heidät Ateneumiin tutustumaan Helene Schjerfbeckin elämään ja töihin. Kävimme myös katsomassa ”maailman kauneinta kirjastoa”, Oodia. Väkeä liikkui paljon kaikissa kerroksissa ja vieraamme ihmettelivätkin, miten suomalaisilla on valtava kirjastorakennus keskellä kaupunkia ja miten kirjat saavat näin monet suomalaiset liikkeelle.

Himosaunojien piti täälläkin päästä saunaan. Tällä kertaa veimme heidät saunaan Merihakaan. Ja taas he ravasivat muiden tavoin löylyyn ja veteen…

Illalla ajelimme raitiovaunulla jouluvalojen alla keskustassa. Istuimme meluisissa ravintoloissa  pikkujoulujuhlijoiden keskellä ja seurasimme naapuripöytien hauskanpitoa. Kiersimme kauppakeskuksissa katselemassa kaikkea kaunista, mitä nyt joulun alla niissä oli tarjolla. Ja tietysti kävimme Marimekossa, jossa toinen naisista, nuoruudenystäväni,  oli käynyt ensi kertaa jo 60-luvulla.

Suomalaisten onnellisuuttakin käsiteltiin ja vieraamme löysivät syynsä.

Kaunista, rauhallista, mukavaa, viihtyisää, rentoa ja ystävällistä. Kodit ovat kauniita. Ruoka on hyvää. Kadut ovat siistejä. Kaikki toimii. Ihmiset ovat hyväntuulisia ja kohteliaita.

Ainoa murhe loman jälkeen taisi olla se, miten seurue voisi meidät yllättää ja panna paremmaksi, kun ensi syksynä taas tapaamme.

Silloin vietämme yhteisen viikon jossakin Saksassa.

Leena Karo