Vaatimattomuus kaunistaa
Olen siinä mielessä hyvin perussuomalainen luonteeltani, että olen aika vaatimaton. Vaikka täällä blogissani puhunkin paljon omista jutuista ja aatoksistani, en ole millään tapaa itseäni korostava tai sellainen, joka haluaisi olla aina huomion keskipiste. Muistan, kun blogia aloitellessa mua ihan nolotti kaikki asukuvat ja itseeni keskittyvät jutut, tuli jollain tapaa todella itserakas fiilis. Nykyään bloggaamisen näkee toisin. En pidä sitä välineenä korostaa itseäni, vaan ennemminkin väylänä antaa muille ihmisille jotain.
Suomalaisethan ovat pääosin vaatimatonta kansaa, tai näin ainakin sanotaan. Kun joku kehuu sinua, on se ensimmäinen reaktio vähättely. Itse sorrun tähän lähes aina ja itseasiassa kiusaannun hitusen joka kerta jos joku kehuu minua. Välillä seison ihan hämmentyneenä täällä ruudunkin takana, kun saan positiivista palautetta tästä blogistani. Jossain vaiheessa sain todella paljon negatiivista palautetta joten nykyään, kun saan niin paljon hyvää tulee ihan absurdi olo. Tuntuu typerälle kirjoittaa aina vaan ”kiitos” mutta ei oikein tiedä miten ilmaisisi muuten kiitollisuutta. Sitten taas vastaavasti jos joku kehuu kasvotusten minua, luonnetta, ulkonäköä tai mitä vaan, niin silloinkin tulee vähän nolostunut olo. Vastaus on aina tyyliin, että ”no sinä se vasta upea olet”. Miksi se onkin niin vaikeaa vaan todeta, että no kiitos, näinhän asia on? Varsinkin jos on kyse jostain omasta jutusta jonka on luonut ja tehnyt, työstä tms. Meidän suomalaisten tulisi oppia olemaan ylpeitä itsestämme!
Siispä kiteytettynä terveellinen itserakkaus on hyvästä. Mielestäni on hyvä olla ylpeä siitä mitä tekee ja on. Uskon, että tällainen itseluottamus ja terve itserakkaus lähtee kaikki ihan sieltä lapsuudesta. Jos lapsena tsempataan ja kannustetaan, on sitä aikuisenakin varmempi siitä mitä tekee. Suomessa lapsia kehutaan aivan liian vähän ja tuo johtaa sitten siihen riittämättömyyden tunteeseen. Kuten sanoin, itsekään en koe missään nimessäni vielä tällä ikääkään olevani varma kaikesta mitä teen, tai olen. Tavallaan tiedän monia asioita todeksi mutta jos joku minua niistä kehuu, helposti vähättelen. Muistan itseasiassa jo lapsena, kun edesmennyt isoäitini kehui minua eri jutuista totesi hän aina perään, että ei saa sitten ylpistyä. Kaikella rakkaudella isoäitiäni kohtaan, mutta jotenkin vaan niin suomalaista. 🙂
Vaikka toivoisinkin, että me suomalaiset olisimme itsevarmempaa ja vähemmän vähättelevää kansaa, tykkään silti jollain tapaa nöyristä ja vaatimattomista ihmisistä. Heissä on jotain sellaista pehmeyttä ja ehkä he ovat sitten jotenkin helpommin lähestyttäviä? Itse en jaksa kovin kauaa viettää aikaani seurassa, jossa jutut keskittyvät vaan juttujen kertojaan itseensä. Sekin on taas se oma äärilaitansa ja voi olla hyvin ärsyttävää. Mikään ei ole rumempaa, kuin täydellisen itseensä keskittynyt itserakkaus ja muiden laiminlyönti. Mielestäni on jollain tapaa todella upeaa jos hyvin menestynyt ihminen osaa olla nöyrä. Arvostan.
Yksinkertaisesti vaatimattomuus kaunistaa, se on mielipiteeni. Nään vaatimattomammat ihmiset kauniimpina, ja tämä jos joku on tosiaan ihan vaan tätä suomalaisuuttani. En edes tiedä onko se luonteessani vai ihan vaan kansalaisuudessani, opittu tapa? Toisaalta onko se laisinkaan huono seikka? Ei nöyryyden tarvitse kuitenkaan olla huonoa itsetuntoa tai sitä, ettei luota omiin kykyihinsä, päinvastoin. Vaatimattomammallakin asenteella voi päästä pitkälle.
Herääkö teillä mitään ajatuksia? Koetteko, että teissä on tuota suomalaista vaatimattomuuden siementä?