Kun et ikinä opi
Välillä minusta tuntuu, että olen ihminen joka ei koskaan opi. Olen se joka tulee aivan liian usein satutetuksi vaan ja ainoastaan siksi, että itse lopulta päättää toimia kuten toimii – valitsee väärin. Kipumuistini on ilmeisen lyhyt, sillä aika vaan auttaa unohtamaan kohdallani. Jopa suuri inho tai vihakin laantuu päivien kuluessa. Vaikka kykenen kirjoittamaan fiksusti – toisinaan tuntuu etten itse osaa toimia kirjoitusteni mukaan. En osaa vältellä ihmisiä joiden tiedän aiheuttavan minulle lopulta mielipahaa. En tiedä mikä minua vaivaa mutta toivoisin, että joku päivä onnistuisin todella suojelemaan sisintäni ja oppisin, että tietyt ihmiset tai tilanteet eivät vaan muutu. Ihan turhaan annat muutokselle mahdollisuuden jos olet loppupeleissä siinä yksin.
Tämä pätee asiaan kuin asiaan ja koskee mitä tahansa ihmissuhdetta. Mielestäni jokainen sellainen joka aiheuttaa sinulle loppupeleissä vaan pahaa oloa ja ahdistusta – tulee karsia elämästä. Eikä auta, että laitat ihmissuhteen tauolle, vaan se tulee oikeasti poistaa elämästä. Siis POISTAA. On olemassa kuitenkin tyyppejä, jotka oikeasti välittävät ja kohtelevat sinua hyvin. Miksi pitäisit elämässäsi ne paskiaiset? Jotkut kuitenkin vielä kunnioittavat, arvostavat ja kohtelevat sinua ansaitsemallasi tavalla. Jos itse jotain toivon, toivon itselleni rohkeutta ja voimaa katkaista vääränlaiset ihmissuhteet. Jos loppupeleissä tulos on aina se, että itket toisen sanoja tai tekoja – on syytä miettiä onko kyseisellä ihmissuhteella oikeasti minkäänlaista tulevaisuutta? Onko se arvokas? Jos et ole arvokas toisen silmissä – tuo ihmissuhde ei ole arvoisesi.
Tämä litania on niin helppo kirjoittaa ja kerta toisensa jälkeen sitä olen itselleni hokenut. Se, että menen niin pitkälti tunteideni mukaan on vaan lopulta kiroukseni. Pitäisi osata ajatella järjellä ennen kuin antaa sydämestään enää ikinä yhtikäs mitään. Miksi se onkin niin hurjan vaikeaa? Siinä kohtaa, kun olet vahvoilla – sinua taas isketään ja hupsista, oletkin taas heikko. Paluu lähtöruutuun hiiohoi! Voi olla ettei moniakaan tällaiset tunne-elämän perus kolhut satu, mutta kirottu herkkyys – aina sattuu ja kaksin verroin kuin viimeksi.
Kai tämä on vaan ihmisyyttä ja elämää – jonkunlaista elämänkoulua. Ehkä kymmenen vuoden päästä voin jo sanoa oppineeni?