Niin tottunut yksin olemiseen

Mietin tässä yksi päivä kuinka tottunut olenkaan yksin olemiseen ja ylipäänsä sinkkuelämään. Siihen, että elän itselleni eikä koskaan tarvitse tehdä mitään sellaista, mitä ei tahto – ei edes toisen ihmisen vuoksi. Kuulostaa ehkä vähän itsekkäältä mutta sitähän se yksin oleminen periaatteessa onkin, omien valintojen tekemistä ja sitä, että saat joka ikinen päivä päättää, mitä, missä ja milloin ilman vastaväitteitä. Välillä jopa mietin, voiko tähän tottua liikaa? Mitä jos tuleekin se olotila ettei enää halua ketään nurkkiin pyörimään?

Olen itse asiassa huomannut, että viime kuukausina kaikkia vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuneita ihmissuhteitani on hallinnut tietynlainen saavuttamattomuus ja se, että olen tiennyt jo valmiiksi, ettei noiden ihmisten kanssa lähdetä parisuhteita luomaan. Se on tuntunut omalla tapaa turvalliselta vaikka tietyllä tapaa taas jollain tapaa kaihoisalta. Jokaisella ihmisellä, kun lienee kuitenkin se kaipuu siihen, että toinen ihminen on lähellä. Enemmän pinnassa on kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus siitä, ettei tässä nyt ole mitään vaaraa joutua mihinkään ihmissuhde myllytykseen, joka aiheuttaisi vaan ahdistusta ja sydänsuruja. En tiedä voisiko tätä kutsua jonkinlaiseksi sitoutumiskammon esiasteeksi mutta tietyllä tapaa kyllä, sitoutuminen herättää itsessäni pientä pelkoa. Ja tuo pelko johtuu varmasti siitä, että pelkää epäonnistuvansa. Jokaisessa ihmissuhteessa, kun annat itsesi peliin – astuu voimaan myös mahdollisuus särkymiseen.

Ennen viimeisintä parisuhdettani olin todella monta vuotta vähän samanlaisessa tilassa. Virallisesti sinkkuna mutta en tokikaan täysin yksin koko aikaa. Muistan miettineeni olisiko minusta koskaan parisuhteeseen kenenkään kanssa, sillä sitä oli niin tottunut elämään itselleen. Tuolloin kuitenkin tuli se ihminen, joka mullisti pakan ja sai unohtamaan loppupeleissä kaikki pelot – siispä jaksan usko siihen edelleenkin. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että näin on ihan hyvä olla ja nimenomaan se, ettei tarvitse hakemalla hakea ”sitä seuraavaa oikeaa” on ainakin itselleni jotenkin helpottavaa.

Mielestäni sinkkuelämä on ylipäänsä hyvin opettavaista aikaa. Se on oikeasti ajanjakso, joka avaa asioita aika paljon ja koen, että vielä tässä iässä tämän jakson kokeminen on ainakin itselleni erityisen opettavaista. Vaikka alkuun tuntui vaikealta nukkua yksin tai ylipäänsä olla yksin kotona – kyllä kaikkeen tottuu. Nykyään suorastaan nautin omasta rauhasta ja siitä, että koti on juuri sellainen kuin minä haluan sen olevan. Eniten olen kuitenkin oppinut itsestäni. Olen huomannut sen, kuinka elämässä kaikki rakentuu loppupeleissä minun varaani ja olemme täällä tietyllä tapaa yksin. On tärkeää, että uskallan kohdata minuuteni ja nimenomaan en pelkää katsoa itseäni rehellisesti peiliin.

Jos nyt mietin seuraavaa vakavampaa ihmissuhdettani, tiedän, että olen siihen juuri siinä kohtaa valmiimpi kuin koskaan. Se, että olen kokenut kaksi eroa ja joutunut taistelemaan molemmista omille jaloilleni, on kasvattanut minusta valmiimman. Uskon nimittäin, että myös eroaminen on ihan vaan yksi kasvattava osa elämää. Vaikka onhan se kaunis ajatus, että jotkut ovat yhden ihmisen kanssa koko elämänsä – sitä kuitenkaan harvemmin tapahtuu. Ihminen, kun muuttuu elämän aikana niin paljon ja et voi koskaan taata, että se kumppani muuttuu sekä kasvaa mukanasi. On luonnollinen osa elämän kiertokulkua rakastua, erota ja rakastua uudestaan. Tämä voi tietysti tapahtua myös saman kumppanin kanssa enkä missään nimessä kehotakaan ihmisiä luopumaan parisuhteista helpolla! Aina kannattaa taistella jos on jotain, minkä vuoksi taistella. Suurin kysymys onkin se, että onko se, minkä eteen taistellaan se, jonka eteen halutaan sataprosenttisesti taistella?

Halusin tällä tekstilläni tuoda jollain tapaa esiin sitä, että sinkkuelämä voi tosiaan olla ihan mieluisaakin. Itse olen kohdannut aika paljon sitä, että sinun oletetaan etsivän koko ajan uutta suhdetta ja, että sinkkuna oleminen olisi jollain tapaa olotila josta ihminen pyrkii oletusarvoisesti pois. Totuus on kuitenkin se, että osa ihmisistä ihan nauttiikin yksin olemisesta. En nyt tarkoita, että haluaisin tieten tahtoen olla yksin lopun elämää mutta onnellinen voi olla myös itsekseenkin. Kuten mainitsinkin, se on omanlainen kasvuprosessinsa ja toiset tarvitsevat nimenomaan tämän ajanjakson elämäänsä. Omassa elämässäni sen aika on nyt ja loppua ei näy ennen kuin tulee ihminen, joka tosiaan vie mennessään. Uskon, että siinä kohtaa unohdan jälleen täysin itsesuojeluvaiston ja se on menoa se.

Elämässä on ylipäänsä mielestäni todella tärkeää se, että tutustuu itseensä. Kehittää minäsuhdettaan, jonka voimalla on myös valmiimpi muihin ihmissuhteisiin. Sitähän sanotaan, että ensin pitää oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa toista ja siihen tavallaan uskonkin. Voit toki rakastaa toista myös rikkinäisenä mutta silloin, kun olet itse minäsuhteesi kanssa tasapainossa – olet varmasti parempi kumppani myös toiselle. Nimenomaan ne kaikki tunnelukot, traumat ja haavat, kun ne on käsitelty tai niitä edes työstetään, on sitä jotenkin vaan monellakin tapaa ns. valmiimpi olemaan toiselle tukena ja turvana. Itse, kun ajattelen niin, että parisuhteen kuuluu olla nimenomaan voimavara eikä voimia vievä asia.

Millaisia fiiliksiä teillä muilla on sinkkuudesta ja yksin olemisesta? Tuntuuko se kasvattavalta ja hyvältä vai kaipaatteko elämäänne parisuhdetta?

Kuvat: Iines / Edit: minä