Miten selvisin masennuksesta?

Eilen vietettiin maailman mielenterveyspäivää, jonka tiimoilta jäin pohtimaan mielenterveyttä ja henkilökohtaista kokemustani masennuksesta. Enpä olisi nimittäin muutama vuosi sitten uskonut, että joudun tässä kohtaa elämää itsekin toteamaan käyneeni jonkin asteisen masennuksen läpi, sillä aikaisemmin pidin masennusta naivisti mentaalisesti herkempien sairautena. Ajattelin, että kykenen itse hallitsemaan mieltäni ja helposti ylläpitämään sen hyvinvointia. Pidin itseäni myös sellaisena selviytyjäsieluna, joka ei yksinkertaisesti kärsi masentavista ajatuksista muutamaa päivää pidempään, saatikka anna niille valtaa. Toisin kuitenkin kävi ja omalla kohdallani masennus tuli kirjaimellisesti puskista ja pikkuhiljaa. Meni pitkään että sen itselleni myönsin ja edelleen asiasta puhuttaessa huomaan jollain tapaa vähätteleväni kokemustani. En mielelläni nosta sitä keskusteluissa esiin, tai oikeastaan edes puhu asiasta sen oikealla nimellä. Välillä mietin, onko kyse häpeästä tai siitä, että edelleen jossain takaraivossani niputan masennuksen epäonnistumiseen?

Masennus ei aina näy päällepäin, kuten kesäkuussa kirjoitin. Iloinen hymy tai nauru eivät välttämättä kieli hyvästä olosta, vaan kaikki tuo voi olla myös pakokeino ihmisten edessä. Omien kokemusten myötä olen oppinut, ettei koskaan pidä olettaa mitään ihmisten henkisestä tilasta ulkoisen käytöksen perusteella. Se porukan suupaltti saattaa kärsiä yksin ollessa ahdistuskohtauksista, eikä masennus ole pelkästään sisäänpäin kääntyneiden sairaus. Masennukseen voi sairastua kuka tahansa – samalla tapaa kuin vaikka syöpään. Uskon että geenit kyllä vaikuttavat, eli esimerkiksi suvussa kulkeva masennus periytyy todennäköisemmin kuin jättää periytymättä. Pääpointti on kuitenkin siinä, ettei kukaan meistä ole suojassa masennukselta. Tästä syystä on mielestäni tärkeää että aiheesta puhutaan! Kun tietoutta on riittävästi, kykenemme tunnistamaan masennuksen oireet ajoissa, eikä tilanne etene pahaksi. Tietoisuus tuo myös avun lähemmäs, eli avun hakeminen ei enää tunnukaan nololta tai vaikealta kun asiasta puhutaan ja se on normalisoitu.

Itse uskon että masennuksen taustalla on aina jotain. Oli kyse sitten geeniperimän mukana kulkevasta alttiudesta tai elämänkokemusten tuomista vaikeuksista, masennukseen liittyy lähes aina jotain syvempää. Usein tämä jokin on liitännäinen jo elettyyn elämään, lapsuuteen tai piilotajuntaan. Meillä ihmisillä saattaa olla olemassa olevana asioita, joiden todellisuuden olemme kokonaan kieltäneet. Nämä asiat usein alkavat eletyn elämän myötä oireilemaan ja toistuessaan aikuisena esimerkiksi ihmissuhteiden kautta elämässämme, saattavat ne nostaa lapsuuden traumat pintaan. Tokikaan en ole lääkäri, eli en väitä tietäväni aiheesta kaikkea, mutta uskon siihen että useimmiten masennuksen taustalla on käsittelemättömiä asioita, vakavia traumoja, surua, vihaa tai pelkoa. Tästä päästäänkin siihen omaan selviytymiskeinooni, eli terapiaan. Veikkaan että ilman terapiaa en olisi selvinnyt – en ainakaan näin hyvin. Pidänkin hahmoterapiaan hakeutumista parhaana päätöksenä sen jälkeen, kun rohkenin myöntää itselleni etten enää jaksa tai kykene selvittämään tilannettani yksin.

Tiedän ettei kaikkien kohdalla hommat mene yhtä jouhevasti kuin ne kohdallani menivät, ja sain jo ensimmäisistä terapiakäynneistä apua. Jos olisin odotellut yhtään pidempään, en tiedä olisinko pisteessä jossa nyt olen. Parantuminen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa ja itselleni oli hyvin tärkeää että tiesin saavani apua itse ongelmaan, enkä turruttavani mieltä lääkkeiden avulla. Ja tässä kohtaa on mainittava, että ymmärrän hyvin jos lääkityksen haluaa aloittaa tukemaan terapiaprosessia! Eli älkää ymmärtäkö väärin, kukin tekee valintansa ja joskus lääkitys on melkeinpä pakollinen. Omalla kohdallani masennus ei kuitenkaan ollut vaikea vaan veikkaisin, että jotain lievän ja keskivaikean väliltä – kenties melankolinen masennus (siihen kaikki oireeni siis täsmäsivät). Diagnoosiahan en siis koskaan saanut, sillä en hakeutunut terveydenhuollon piiriin vaikka näin jälkikäteen mietittynä, olisi ehkä kannattanut. Toisaalta olen tyytyväinen että hakeuduin terapiaan omakustanteisesti, jonka vuoksi pääsin sinne saman tien siinä kohtaa, kun otin härkää sarvista ja perheenikin minua siihen kehotti. Usein jonottaminen varmasti pahentaa oireilua ja veikkaankin että nimenomaan tuokin saattoi olla kohdallani se merkittävä tekijä sen suhteen, ettei mielentilani päässyt enää pahenemaan.

Kuluneena kesänä kärsin muutamaan otteeseen lyhyistä ajanjaksoista, kun elämä tuntui jälleen ankealta ja olo oli innoton kaikkea tekemistä kohtaan. Muistan miettineeni palaako se sama olo takaisin, mutta onneksi kyse oli loppupeleissä vain hetkellisestä melankolisuudesta. Masennuksen jälkeen sitä kuitenkin jollain tavalla pelkää aina silloin, kun olo tuntuu henkisesti pahalta tai innottomalta. Vaikka hyvin tiedostan, että elämään kuuluu niin iloa kuin surua, silti masennuksen kokeminen on jättänyt jälkensä. Sitä kun ei vaan voi verrata normaaliin pettymyksen tunteeseen, vaan kyseinen tunne on pelottavan kokonaisvaltainen. Lohdullista on kuitenkin se, että masennuksesta voi parantua. Aivan sama mistä masennuksen muodosta kärsit, toivoa on. Tärkeintä on hoitaa mieltä ja pyrkiä löytämään ne syyt masennuksen taustalta. Kun saamme vastauksia ja ymmärrystä, se useimmiten auttaa aika tavalla! Itse sanoisin tärkeimmiksi masennuksen hoitokeinoiksi puhumisen, toisen ihmisen kuuntelevat korvat (ei mieluiten ystävä, sillä ystävän rooli ei ole olla terapeutti), oman hyvinvoinnin tukemisen liikunnan sekä ravinnon turvin, säännöllisen elämänrytmin, riittävän unen (masennus aiheuttaa usein univaikeuksia) ja tarvittaessa lääkehoidon. Mikäli olet masentunut, suosittelen välttämään alkoholia, sillä alkoholi on depressantti ja sen on todettu olevan vahvasti yhteydessä masennukseen.

Neule second hand / Farkut H&M (vanha malli)

Yksi asia jonka haluan tässä lopussa vielä esiin nostaa, on lievä pitkään jatkunut masennus eli dystymia. Se on tänä päivänä hyvin yleinen masennuksen muoto, johon valitettavan harvoin puututaan samalla tapaa kuin vaikeampiin masennuksen muotoihin. Masennuksesta puhuttaessa jollain tapaa edelleen oletetaan, että apua kaipaava on nimenomaan lähestulkoon vuoteen oma ja vaikeassa jamassa. Tässä kohtaa unohdetaan että samalla tavalla pitkään jatkunut lievä masennus saattaa syödä ihmistä, vaikka hän säilyttäisi työkykynsä ja olisi näennäisesti kunnossa. Eli se mitä haluan sanoa, on että avun hakeminen lieväänkin masennukseen on yhtä hyväksyttävää, eikä siitä tarvitse selviytyä yksin! Jos paha olo on jatkunut muutaman kuukaudenkin ajan päivittäin, älä pelkää kääntyä avun puoleen.

Omasta kokemuksesta – joskus on suurta vahvuutta myöntää heikkoutensa. Ja vaikka olemassa olisikin sinua enemmän apua tarvitsevia hyvin vaikeasti masentuneita, tässä asiassa on lupa ajatella itsekkäästi ja laittaa oma mielenterveys etusijalle. Masennuksen kohdalla neuvonkin rohkaistumaan avun hakemisen suhteen, vaikka oma mieli vähättelisikin tilannetta. Usein tuossa kohtaa kun oman avun tarpeen vielä tunnistaa, asialle on mahdollisuus tehdä huomattavasti enemmän.

Tsemppiä kaikille masennuksen kanssa kamppaileville ja muistakaa, että te olette vahvempia kuin tuon mielenne mörkö. <3

 

Kuvat: Iines / edit: minä