Piilotettu suru

Kirjoitan tänään surusta, joka kuuluu elämään samalla tavalla kuin ilokin. Suru on tunteena hyvin vahva – jopa lamaannuttava. Se pysäyttää ihmiselämän ja verottaa todella paljon kaikesta jaksamisesta. Usein suru sekoitetaan masennukseen, sillä oireet ovat pitkään jatkuessa hyvin samankaltaisia ja toisinaan suru johtaakin mielen masentumiseen. Monesti myös ajatellaan että suru liittyy kuolemaan ja muissa tilanteissa ei ole samalla tavalla oikeutta surra, sillä mikään ei ole niin lopullista kuin kuolema. Olen kuitenkin sitä mieltä että suru on aina subjektiivinen kokemus ja kukin kokee sen tavallaan. Emme voi koskaan aliarvioida toisen surua ja mielestäni pahinta on jauhaa surulliselle ”kyllä se siitä” -mantraa. Aivan sama onko kyse työpaikan menetyksestä tai vaikka ihmissuhteen päättymisestä, jokaisella on oikeus surra ja tehdä se tavallaan. Myös se, miten koemme surun, on hyvin yksilöllistä. Yksi piilottaa surun hymyn taakse, kun toinen taas ei pysty feikkaamaan iloista. Joku rääkkää kehoaan surullisena liikunnan avulla, kun toinen nukkuu suurimman osan vuorokaudesta.

Surun ilmaiseminen on hyvin yksilöllistä. Itse lukeudun heihin, jotka puhuvat vain harvoille ja valituille jos puhuvat. Toimin vaikeissa tilanteissa herkästi tunteeni kieltäen ja pyrin pitämään itseni mahdollisimman kiireisenä etten joutuisi kohtaamaan surua. Itselleni suru on todella kivuliasta ja se vie ruokahalun, kyvyn nauttia yhtään mistään ja uuvuttaa. Surullisena en myöskään halua nähdä ihmisiä pakollisia sosiaalisia tilanteita lukuun ottamatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö kykenisi surullisena tsemppaamaan! Minusta ei siis todellakaan aina päälle päin näe, mitä elämässäni on meneillään – osaan olla todella reipas. Paljon olenkin surua piilottanut ja huomannut vuosien varrella, miten huono juttu se on. Piilotettu suru nimittäin tulee meistä aina ulos tavalla tai toisella. Aina kun tunteitaan tukahduttaa, palaavat tunteet ilmoille useimmiten negatiivisella tavalla. Itselläni surun tukahduttaminen saattaa aiheuttaa esimerkiksi ärsytyksen tunteita ja kiukkua. Surullisena olen jatkuvasti hermot kireällä, vaikka todellisuudessa haluaisin vaan kyetä romahtamaan ja itkemään sen kaiken pahan olon ulos. Se on jännä, miten usein vaikka olisi kuinka surullinen, ei niitä tunteitaan kykene ulos päästämään. Sitä ikään kuin haluaa pitkittää ikävien tunteiden kohtaamista, vaikka esimerkiksi itkeminen helpottaa aina oloa. Olen myös huomannut että mitä satuttavammasta asiasta on kyse, sitä vaikeampi on surra. Jos asia on rikkonut jotain todella syvältä, on se helpompi lakaista maton alle kuin kohdata kasvotusten. Itse ainakin pelkään kipua, sen voin häpeilemättä myöntää. Välillä huomaan jopa uskottelevani itselle että kaikki on hyvin silloin kun tiedostan, ettei kaikki ole todellakaan hyvin.

Veikkaan että surun piilottaminen on meille suomalaisille enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos mietitään tilanne jossa joku työyhteisössä purskahtaisi vaikka kesken palaverin itkuun, olisi koko porukka enemmän kuin ihmeissään. Suomessa negatiivisten tunteiden näyttäminen ei ole mitenkään kovin yleistä ja uskon ettei moni osaa kuvitella, miten reagoisi muiden surun kohtaamiseen? Suru on meille henkilökohtaisella tasolla usein kovin tuttua, mutta muilta emme sitä ole välttämättä tottuneet vastaanottamaan. Todellisuudessa on kyse kuitenkin hyvin luonnollisesta tunteesta, joka kuuluu ihmiselämään. Surun tunteiden piilottamiseen liittyy usein myös häpeää negatiivisuudesta tai siitä, että ylipäänsä ”velloo” negatiivisissa tunteissa. Kun tänä päivänä vaahdotaan niin paljon positiivisuudesta, siinä sivussa unohdetaan, ettei aina tarvitse olla positiivinen selviytyjä! Joskus on ihan sallittua romahtaa ja sanoa ääneen, ettei jaksa. Surun ei kuulu olla häpeällistä, eikä se ole missään muotoa väärä tunne. Kuten Jenni Vartiainenkin laulaa – suru on kunniavieras.

Vaikka haluaisin olla surun suhteen avoin, on se itselleni erittäin vaikea tunne. Menettämisen tuska on jotain sellaista, joka sattuu aina syvältä eikä siihen ikinä koskaan auta kuin aika. Usein suruun liittyy myös muita tunteita, kuten pettymyksen tunnetta elämää kohtaan. Surua voi olla toisinaan vaikea ymmärtää – kuten elämää noin ylipäänsä. Vaikeina hetkinä se mantra, joka viittaa kaiken tarkoituksellisuuteen voi olla vaikea sisäistää, mutta onhan se totuus. Sitä ei ole pakko vastaanottaa surun hetkellä, vaan itselleen tulee antaa aikaa. Mikään tunne ei katoa itsestään tai hoputtamalla, vaan ainoastaan sillä että tunteensa kohtaa. Mikäli nyt ei ole oikea hetki – voi se olla kuukauden päästä.

Ihanaa tiistaita ja voimallista päivää juuri sinulle. <3

 

Kuvat: Taru