Voimaannuttava melankolia

Linkkasin muutama päivä sitten ystävälleni Ellinooran uusimman biisin ”Sinä 4ever”, koska se kosketti minua jostain syvältä. Olen aina rakastanut Ellinooran ääntä ja kappaleita, sillä niissä on samaan aikaan jotain kaunista melankoliaa ja surumielisyyttä, mutta silti ripaus optimistisuutta siitä, miten elämä kantaa. Linkattuani kipaleen herkälle ystävälleni, varoitin, ettei luvassa ole mitään positiivista veisuuta. Samassa yhteydessä tuli lopulta puheeksi se, miten ystäväni kuuntelee aina mielellään lattareita ja positiivisia kappaleita, kun taas minä rakastan melankolista musiikkia – olen aina rakastanut. Oli elämässäni asiat sitten hyvin tai huonosti, tykkään fiilistellä melankoliaa ja saan siitä jotain ihmeellistä voimaa. Sellainen melankoliseen tunnelmaan uppoaminen, jossa aika pysähtyy ja menettää merkityksensä eikä jäljelle jää kuin minä ja musiikki, tuntuu ihmeellisen hyvältä. En tiedä kuulostaako monen korvaan erikoiselta, mutta mielestäni surussa ja kaikessa elämän raadollisuudessa on lopulta aina jotain todella kaunista sekä optimistista. Huomaankin että itseäni motivoi elämässä eniten vastoinkäymisistä selviäminen ja saan eniten lohtua toisten selviytymistarinoista ja henkisestä alastomuudesta. En motivoidu positiivisuuden hypettämisestä tai sellaisesta ”suljetaan kaikki negatiivisuus elämästä”, vaan ennemmin siitä kun puhutaan miten elämän vastamäistä voi ammentaa voimavaroja.

Tässä ajassa melankolisuus mielletään herkästi kielletyksi tunteeksi, koska se ei ole yleisesti tuottoisa ja aikaansaava tunne. Jotta saamme paljon aikaan, tulee meidän olla tehokkaita, iloisia ja positiivisia. Melankolia liitetään usein myös masennukseen, suruun ja luopumiseen – siihen että elämä vie meiltä jotain ja aiheuttaa mielen alakuloa, joka nähdään negatiivisessa valossa. Todellisuudessa moni suuri asia on saanut alkunsa melankolisuudesta, kuten nyt vaikka useat teokset musiikin tai kuvataiteen saralla. Ja vaikka hieman eri mittakaavassa – itsekin tiedän parhaiden blogitekstieni syntyneen melankolisessa mielentilassa. Kykenen käsittelemään surua, pahaa oloa ja ahdistusta parhaiten tekstin avulla ja samalla kun kirjoitan, saan sen kautta itsekin jonkinlaista voimaa. Muistan kun jokunen kuukausi sitten sain blogiin kommentin, jossa todettiin blogini ilmapiirin olevan ankea. Mietin asiaa heti kommentin saapumisen jälkeen ja pohdin, onko oikeasti näin? Lopulta totesin itsekseni että ehkä tunnelma täällä on monesti aika ankea ja surullinen, mutta se on tapani kirjoittaa sekä antaa itsestäni eniten. Samaan aikaan ymmärrän myös sen, että mikäli ei ole tottunut vastaanottamaan negatiivisia tunteita tai lukemaan alastonta tekstiä, voi sen vastaanottaminen olla hyvin haastavaa. Jos käsittelen täällä surua, ahdistusta tai rikkinäisyyttä, saattaa osa kokea sen voimaannuttavana kun osa taas ahdistavana. Olemme niin erilaisia ja se, miten reagoimme, on kiinni hyvin monesta asiasta.

Näen melankolian ja siihen taipuvaisuuden voimavarana, mikäli sitä osaa käsitellä. Parhaimmillaan melankolia onkin kaunista surumielisyyttä, josta voi ammentaa energiaa omaan tekemiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että vaikeita tunteita olisi helppo vastaanottaa tai nauttisin kivusta. Vaikka toisinaan melankoliassa rypeminen on itselleni ominaista, tilanteet joissa minuun sattuu, eivät missään nimessä ole mieluisia tai helppoja kohdata! Olen erityisen huono surun ja menetysten kanssa, mutta tilanteiden rauetessa, voimaannun pikkuhiljaa aivan ihmeellisellä tavalla. Vaikka usein mietin, miksi ikäviä asioita tapahtuu ja joudun pettymään, olen oivaltanut kaiken kokemani vievän minua eteenpäin. Kun kerta toisensa jälkeen kasaan sen hajonneen palikkatornin perustukset uudelleen kuntoon, on sillä oltava jokin tarkoitus – on vaan oltava, lopulta. Tuohon kasaamisprosessiin puolestaan kuuluu rutkasti melankolista mielenmaisemaa ja sitä, että käyn välillä todella pohjalla tunteideni kanssa. Tuo pohjalla käynti ei ole kaikille ominaista, mutta itselleni se on. Saatan viettää siellä pidempiäkin ajanjaksoja – olla alakuloinen, surumielinen, innoton ja uupunut, mutta samaan aikaan tiedän vielä nousevani.

Välillä huomaan, miten koen melankoliasta huonoa omaatuntoa vaikka ei pitäisi, koska omassa elämässäni se on ollut voimavara. Veikkaan että paine lähtee kuitenkin ihan rakenteista ja yhteiskunnasta, jossa melankoliset tunteet nähdään negatiivisessa valossa. Ja toki itsekin haluan vaalia positiivista asennetta ja fiilistellä hyviä juttuja elämässä, mikä ei kuitenkaan poissulje taipuvaisuuttani saada voimaa myös melankoliasta ja jopa nauttia siitä. Melankolisen tunteita herättävän musiikin fiilistely, kyyneleet ja noissa maailmoissa hengailu, on vaan itselleni yksi eniten voimaannuttavista asioista. Tätä eivät kaikki varmasti ymmärrä, mutta toisaalta eipä tarvitsekaan. Erilaisuus on rikkaus.

Miten te koette melankolian? Onko se teistä voimaannuttavaa vai ahdistavaa?