Rakkaudesta ja siihen uskomisesta

Eilen silmiini osui Hidasta Elämää teksti, joka pysäytti. Teksti on kirjoitus siitä, miten kirjoittajan usko rakkauteen oli koetuksella, mutta muuttui kertaheitolla, kun elämä yllätti hetkenä, jona sitä vähiten odotti. Teksti on muistutus etenkin siitä, kuinka itselle jaetut kortit voivat joskus vaihtua – suorasti kirjoittajaa lainaten. Koen että minun tuli lukea tämä teksti juuri nyt. Jaoin sen myös ystävälleni, sillä olemme reissussa keskustelleet paljon aiheesta ja koska molemmilla on huonoja kokemuksia nimenomaan rakkauden saralla, huomaan, miten usein päädymme toistelemaan pessimistisesti samoja mantroja. Vaikka heitämme niitä puolittain huumorilla, on niissä silti jossain määrin surullinen totuuden siemen. Usko on ollut koetuksella, mitä sitä kieltämään. Henkilökohtaisesti en haluaisi ajatella rakkaudesta pessimistisesti. Iso osa minussa edelleen näin kolmekymppisenä haluaa uskoa siihen rakkauteen ja unelmaan, jossa ei tyydytä yhtään vähempään. Olen joskus ennenkin tästä maininnut, mutta en haluaisi luopua siitä haaveesta, että voin olla vielä joskus tasapainoisessa parisuhteessa, jossa koen olevani rakastettu ja jossa voin rakastaan toista täydellä sydämellä. Haluan uskoa, ettei siihen vaikuta ne aikaisemmat kariutuneet suhteet tai lapsuudessa saatu rikkinäinen parisuhteen malli. Haaveilen sielunkumppanuudesta ja ehkä eniten henkisestä yhteydestä toisen ihmisen kanssa. Moni sanoo, ettei täydellistä voi saada enkä sitä odotakaan – olenhan itsekin epätäydellinen. Mutta toisaalta samaan aikaan olen sitä mieltä, ettei myöskään ole pakko tyytyä epätyydyttävään. Elämältä on lupa vaatia ja samalla tavalla myös ihmissuhteilta.

Jo pidempään minulla onkin ollut fiilis, etten tyydy yhtään vähempään. En halua olla enää tulevaisuudessa se henkilö, joka aina luopuu omista unelmista toisen vuoksi tai venyy omat tarpeensa laimin lyöden. En myöskään halua arvailla, onko kemiaa vai ei, tai johtaako juttu johonkin – tuohon kaikkeen olen lopen uupunut, sillä herkkänä ihmisenä en vaan jaksa pelailla ja elää stressaten miten hommat kehittyy vai kehittyykö lainkaan. Olen sanonut tämän viime aikoina useaan otteeseen, mutta olen elämässäni nyt aika mukavassa tilanteessa, jossa olen tyytyväinen ja onnellinen. Kun pitkään eron jälkeen ajattelin, ettei elämä voi olla sataprosenttisen täyttä ennen kuin olen uudestaan parisuhteessa, nykyään ajattelen toisin. En odota, en omaa ennakkoasenteita enkä oikeastaan edes yritä. En sitten tiedä onko se hyvä asia lopettaa yrittämästä ja antaa asioiden tapahtua jos on tapahtuakseen, mutta se on lähtökohtaisesti ollut fiilikseni jo pidempään. Kuten tuosta linkatusta tekstistäkin sen jälleen kerran luin, asioita tapahtuu silloin, kun niitä ei pakota. Kun lakkaa odottamasta, elämä tuokin eteen paljon ja yllättäen. Olenhan tämän omassakin elämässä lukuisat kerrat todennut, mutta silti sen niin herkästi unohtaa. Itsehän olen ihmisenä vielä hyvin kärsimätön ja sellainen ”kaikki heti tänne nyt -tyyppinen”. Oli kyse sitten ihmissuhteista tai työjutuista, haluaisin kaiken selkeäksi heti tai hermostun. Pakko myöntää että tätä puolta itsessään on kyllä joutunut harjoittamaan, sillä ei elämä niin mene. Harvoin asiat tapahtuvat sillä hetkellä kun niiden oikein kovasti haluaisi tapahtuvan, vaan useimmiten elämä nimenomaan yllättää.

Yksi asia aiheeseen liittyen on myös se, miten ihmiset jakautuvat mielestäni tällä osa-alueella karrikoidusti kutakuinkin kahteen kastiin. On heitä, jotka siirtyvät parisuhteesta toiseen ja seurustelevat oikeastaan aina – osa tarkoituksellisesti, osa vahingossa. Ja osa on varmasti onnellisia suhteessa, mutta toiset siihen tyytymättömiä. Ymmärrän täysin, etteivät ihmissuhteet ole koskaan yksinkertaisia ja monesti venymme näillä osa-alueilla aikamoisiin suorituksiin. Sitten on heitä, jotka seurustelevat harvemmin ja ovat pidempiä aikoja itsekseen. Tähän voi olla monia syitä, mutta varmasti yksi syy on se, ettei vaan löydetä rinnalle ihmistä, joka tuntuisi oikealta. Itsehän lukeudun jälkimmäiseen ”kastiin” ja pitkälti siitä syystä, etten vaan ole viime vuosina kokenut kaipaamaani yhteyttä kovin monen miehen kanssa. Ja oikeastaan tästä syystä olen jo pitkään ajatellut eläväni mieluummin yksin kuin jonkun kanssa ns. vääristä syistä. Minulle parisuhde ei ole välttämättömyys tai asia, joka tekee minusta kokonaisen tai on symboli onnesta. En koe elämän tarkoitukseksi kumppanin löytämistä, mikä niin usein sinkkujen kohdalla oletetaan olevan jonkinlainen automaatio. Elämäni on hyvää yksinkin, vaikka toki mielelläni rakastuisin ja jakaisin tämän kaiken jonkun kanssa. Mutta siltikään en luokittele sitä tavoitteeksi elämässäni. Se on ennemminkin unelma, jonka toivon vielä joskus toteutuvan, mutta ei tavoite. Tavoitteeni on saavuttaa jatkuva hyvä olo tavalla, joka ei ole sidottuna paikkaan, ihmisiin tai oikeastaan edes varsinaisesti elämäntilanteeseen. Uskon onnen olevan meissä itsessä, kunhan vaan jaksamme sitä etsiä ja annamme sille mahdollisuuden tulla löydetyksi.

Teksti lähti hieman laukalle, mutta linkkaamani Hidasta Elämää blogipostaus herätti minussa monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Jollain tavalla teksti vahvisti sitä rauhaa, jota olen tuntenut asian suhteen jo pidempään ja samalla antoi uskoa myös siihen, kuinka elämää ei voi ennalta käsikirjoittaa vaan asiat tapahtuvat, kun ne tapahtuvat. Ja toisaalta taas – koskaan ei tule menettää uskoa unelmiin tai siihen, että voisi saada sen, mistä haaveilee tai mitä haluaa. Rakkautta on vielä olemassa ja se tosiaan voi yllättää silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Herättääkö aihe teissä ajatuksia tai onko mahdollisesti samoja fiiliksiä asian suhteen?

Oikein ihanaa keskiviikkoa ja terveisiä täältä auringosta!