Mun näköinen elämä

Vuosi 2019 on ollut minun vuosi. Ei siksi, että se olisi ollut äärimmäisen täydellinen jokaisella elämän osa-alueella, vaan tämän vuoden aikana olen kasvanut paljon ihmisenä. Olen keskittynyt itseeni enemmän kuin koskaan, miettinyt useaan otteeseen, mitä elämältä haluan ja tuonut sen myös julki ääneen kaikilla elämän osa-alueilla. Olen tehnyt paljon priorisointia juuri oman elämän puolesta ja vähentänyt niiden asioiden toteuttamista, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ensimmäistä kertaa elämässä olen uskaltanut ajatella kaiken itseni kautta ja ennen kaikkea keskittyä niihin asioihin, jotka minulle merkkaavat. Olen myös oppinut asettamaan ihmissuhteissa rajoja, eli lähtemään, mikäli jonkun ihmisen läsnäolo ei tunnu hyvältä ja myös sanomaan ääneen, mikäli toisen kommentit rikkovat rajojani. Kaikkea tätä olen toki harjoitellut jo pidempään, mutta tämän vuoden aikana olen tuon kaiken oppinut konkreettisesti sanoista käytäntöön. On ollut ilo huomata itsessä se muutos ja ennen kaikkea, etten enää pelkää niin paljon. Jos pelottaa kohdata jokin asia, saatan pakoilla sitä muutaman viikon ajan, kunnes pysähdyn, katson itseäni peiliin ja totean, ettei näin.

Siitä huolimatta, että paljon olen oppinut ja paljon edelleen opiskelen itsestäni, kohtaan välillä tilanteita, jotka asettavat minut haastavan valinnan äärelle. Usein noissa tilanteissa on se sisäinen opittu toimintatapa, joka saattaa ottaa alkuun vallan, kunnes totean itselleni, ettei tämä ole enää se tyyli, jolla haluan elää elämääni. Kun aikaisemmin venyin, vaikenin ja pelkäsin kohdata asiat, jotka voisivat minua haavoittaa, nykyään kivun kohtaaminen on tullut jollain tavalla helpommaksi. Tai on ehkä väärin sanoa, että kipu olisi koskaan helppo tunne kohdata, mutta enää en vie tilanteita niin äärettömän pitkälle, vaan luon tietyt rajat ollen terveesti itsekäs. Aina tämä ei todellakaan ole helppoa ja usein on niin kätevää hukuttaa ongelmat arjen kiireeseen ja menoihin. Varmasti jokainen meistä tietää tämän tavan toimia ja monesti se onkin helppo sekä nopea tie parempaan oloon. Kun elämään hankkii jatkuvasti uusia juttuja, virikkeitä, menoja, kiireitä, matkoja ja projekteja, ei tarvitse kohdata omaa sisintä, joka suorastaan huutaa sitä kohtaamista. Ja tämäkin on muuten jännä, miten helposti tuohon tilanteeseen ajautuu kerta toisensa jälkeen, vaikka olisi miten tiedostava tahansa! Käsittelen ja kohtaan tämän asian sitten, kun… Odotan nyt vielä vähän, mitä jos asiat kuitenkin muuttuvat ja saan onnellisen lopun? Lopulta kuluu viikko, kuukausi, vuosi ja edelleen ollaan samassa pisteessä. Hemmetti mitä huijausta! Ja kuka meitä huijaa? -Me itse.

Tänä vuonna olen oppinut, ettei kukaan muu tee muutoksia puolestani kuin minä itse. Kukaan toinen ei toteuta puolestani haaveita ja unelmia. On aivan turhaa odotella, että elämä vaan yhtäkkiä lipuisi johonkin pisteeseen, jossa kaikki on täydellisesti – ja olisiko sittenkään? Olen huomannut, miten moni asia on kiinni valinnoista ja sen rinnalla joku voi ehkä puhua tuurista, kun toinen taas uskoo asioiden tarkoituksellisuuteen. Jos haluan elää näköistäni elämää, tulee minun ensin tutustua itseeni ja löytää, millaista se elämä on? Tämä kaikki lähtee hyvästä itsetuntemuksesta ja ennen kaikkea siitä, että itsensä kanssa on hyvä olla. Eikä tuohon hyvään oloon muuten tarvita äärettömästi ulkopuolisia elementtejä. On niin monesti virhe ajatella, kuinka olemme onnellisia, jos meillä on parisuhde, pääsemme kuukaudeksi reissuun, saamme unelmien duunin tai omistamme jotain vähän lisää. Mikään ulkoinen seikka tai elämäntilanne ei tuo onnea, jos oma sisäinen fiilis ei ole hyvä. Toki olosuhteet usein vaikuttavat onnellisuuteen, sitä on turha kieltää, mutta samaan aikaan uskon siihen, kuinka hyvinvoiva voi olla myös tilanteissa, jotka eivät ole kaikin puolin sellaisia kuin ne meidän unelmissa ovat. Silloin, kun voimme henkisesti hyvin, voimme olla onnellisia – oli elämäntilanne ja olosuhteet millaiset tahansa. Nykyajan ihmisillä on vaan luontainen tapa etsiä syyllisiä omaan onnettomuuden tunteeseen itsensä ulkopuolelta, vaikka todellisuudessa ne avaimet hyvään oloon on itsessä.

Vuosi on tosiaan opettanut paljon itselleni siitä, mitä haluan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta samalla myös luopumisen tuskasta ja siitä, miten vaikeaa on joskus sietää kipua, joka syntyy kun tiedostaa, ettei kaikki ole omissa käsissä. Tuo voi olla joskus äärettömän vaikeaa itselleen myöntää ja hyväksyä. Toisaalta tänä vuonna olen myös ottanut riskejä, joita olen pelännyt ja todennut sen, ettei mitään voi saada, ellei heittäydy. Toki aina heittäytymisien ja alastulojen jälkeen pelot vahvistuvat ja niitä vastaan ei auta kuin taistella entistä kovemmin. Vaikka kipu on aina ikävä kohdata, tiedän, miten pakeneminen vain pahentaa asioita ja tekee olosta lopulta sietämättömän. Siispä eilen illalla ja tänään olen itkenyt silmät päästä ja käynyt rehellisesti itsekseni läpi sitä tuskaa, jota nyt tunnen, enempää sen syitä julkisesti avaamatta. Kipu on täysin inhimillistä, eikä sitä pysty kukaan tai mikään poistamaan. Tunne on minussa ja minä vain voin sen kohtaamisen kautta käsitellä, joka taas puolestaan vie minua eteenpäin. Elämä on tällaista, välillä hyvää ja välillä huonoa. Silti edelleen tämä vuosi on minun vuosi – kasvun ja itsestä oppimisen vuosi. Vuosi, jona niin moni tiedostamani asia on päässyt puheista käytäntöön ja vuosi, jona en ole saanut kaikkea haluamaani, mutta vihdoin osaan käsitellä pettymyksiä rakentavasti. Tämäkään ei nimittäin ole ollut itselleni aikaisemmin selkeää. Olen ylpeä itsestäni ja tiedän, miten en olisi voinut tehdä mitään toisin. Eivätkä kokemani vastoinkäymiset tee siitä yhtään vähemmän tärkeää, vaan nimenomaan päinvastoin.

Kuvat: Iines Aaltonen