Aina ei voi inspiroida tai olla esimerkillinen

Koen säännöllisesti tietynlaisia paineita siitä, että jatkuvasti tulisi tuottaa ihmisiä inspiroivaa sisältöä somekanaviin. Joka ikinen päivä pitäisi olla jotain uutta annettavaa ja mielellään vielä erittäin mielenkiintoista sellaista. Kuvien tulee olla laadukkaita ja tässä asiassa sitä on varmaan nykyään jopa itse itsensä pahin kriitikko. Koska teen blogia työkseni, odotetaan minulta tiettyjä asioita sisällön suhteen. En voi kirjoittaa kerran viikossa, vaan minun tulee kirjoittaa päivittäin. Tiedän että pitkälti näissä määritelmissä on kyse omasta kriittisyydestäni ja siitä, että olen luonut itselleni tietynlaisia sääntöjä ja odotuksia. Joskus nimittäin se päivän postaustauko voisi tehdä vallan hyvää jos tuntuu, että pää lyö tyhjää. Vähän sama kuin jossain muussakin työssä – niinä päivinä kun hommat ei yksinkertaisesti kulje, teet automaattisesti jotain kevyempää ja ehkä vähemmän ajatustyötä vaativaa.

Bloggaajana vapaa-ajan ja työn raja on erittäin häilyvä kuten moni varmasti tietää. Kun se brändi on tavallaan oma persoona ja oman elämän sisältö, välillä tulee mietittyä voinko koskaan vetää rajaa blogiminän ja aidon minän välille, vai ovatko ne jo nykyään täysin sama asia? Huomaan että raja on erittäin häilyvä ja periaatteessa en voi koskaan olla täysin ”vapaalla” ellen sulje kaikkia somekanaviani. Pitkään olinkin Instagramin storiesin kanssa vähemmän aktiivinen koska koin sen jatkuvan käytön jotenkin ahdistavana. Nyt taas kun olen käyttänyt sitä enemmän, olen oivaltanut että nythän moni pääsee vielä enemmän ”iholleni” enkä ole varma onko se hyvä vai huono asia. Tavallaan haluaisin näyttää siellä myös elämäni huonompia hetkiä ja ihan oikeasti sitä, että välillä minäkin itken ja loukkaannun tai juhlin aamuun asti, eikä sen kuuluisi järkyttää ketään. Tuntuu jotenkin absurdille että joku voisi olettaa jotain muuta – tai että miksi ihmiset ylipäänsä luulevat tuntevansa vaikuttajan sen perusteella mitä he saavat netistä irti? Tiedättekö, joskus se viikko kun kirjoitan terveellisiä reseptejä ja motivaatiopostauksia saattaakin olla todellisuudessa vaikein viikko aikoihin. Kaikkea en kykene aina siinä hetkessä teillekään avaamaan jos olen itsekin myllerryksessä. Kaikki täällä oleva ei siis kerro siitä mitä elämässäni oikeasti juuri nyt tapahtuu.

Olen usein toitottanut sitä etten ole täydellinen, enkä halua pitää yllä minkäänlaista kulissia siitä, että olisin jonkinlainen yli-ihminen. Mielestäni olen hyvin avoimesti avannut elämäni ongelmakohtia ja saanutkin siitä erittäin paljon positiivista ja samaistuttavaa palautetta. Kykenen katsomaan itseäni kriittisellä silmällä ja osaan katsoa peiliin ongelmakohtani tiedostaen. Samaan aikaan välillä iskee jonkinlainen pelko siitä, että haavoittuvaisuuttani käytetään jotenkin minua vastaan. Tai että jos kerron jostain asiasta rehellisesti, saankin tietynlaisen leiman tai ilkeilyä niskaan. Välillä ei ole helppo olla avoin ja siksi ymmärrän, että moni bloggaaja on lyönyt tiukan rajan yksityisyyden ja blogin välille. Itsekin säännöllisesti mietin mitä voin jakaa ja mistä kirjoittaa, olematta liian alaston mutta kuitenkin samaistuttavan inhimillinen. Toisaalta taas ne kaikki ihanat tsemppiviestit, joita jatkuvasti teiltä saan, motivoivat jatkamaan valitsemallani tiellä vaikka se välillä pelottaakin. Ihaninta on tuntea tekevänsä jotain merkityksellistä mutta samaan aikaan minun on pakko miettiä omiakin tunteitani. Tai että jos olen heikoimmillani, olenko valmis siinä kohtaa avaamaan aihetta, joka tekee minusta samalla erittäin haavoittuvaisen myös teidän silmissä? Joka ikinen kerta kun jaan jotain henkilökohtaista somessa, otan nimittäin riskin. Kommenttiboksin avaan ainoastaan minä.

Toivottavasti ette ymmärtäneet tekstiäni väärin, eli en halua valittaa siitä tiestä, jonka olen valinnut vaan halusin jotenkin vaan tuoda esiin sitä tosiasiaa että minäkin olen vain ihminen. Minussa on niin hyvät kuin huonot puolet ja menneisyydessäni on aika paljon erilaisia tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet minuun ja siihen miten reagoin, käyttäydyn tai toimin. Esimerkiksi jokaisen reaktion takana on aina jotain ja usein nimenomaan johonkin vanhaan elämään viittaavaa. On hassua, miten usein ehkä unohdetaan se tosiasia että julkinen blogi ei tee ihmisestä automaattisesti jotenkin esimerkillistä tien näyttäjää tai esikuvaa, vaan jokaisella meistäkin on menneisyys, nykyisyys, heikkoudet ja vajavaisuudet sekä ylipäänsä oma tyyli elää tätä elämää. Se ettei täytäkään jonkun odotuksia tai olettamuksia, on oikeasti voi voi – kaikella rakkaudella. Kyse on kuitenkin minun elämästäni eikä kenenkään muun.

Olen puhunut.

Ihanaa päivää ja olisi mielenkiintoista kuulla luotteko te mielikuvia ihmisistä sosiaalisen median kautta ja oletteko usein järkyttyneet jos nuo mielikuvat ovatkin romuttuneet?

 

Kuvat: Mikaela / edit: minä