Antaako uskonto selityksen asioille?

Uskoon ja uskontoon liittyvät asiat ovat olleet viime aikoina jälleen pinnalla omassa elämässäni. Kun niitä on joutunut väkisin käsittelemään ja avaamaan, on se luonnollisestikin herättänyt niin tunnereaktioita kuin ajatuksiakin. Itselleni on oikeastaan vasta nyt alkanut selkenemään kuinka suuri rooli karismaattisuuden piirissä kasvamisella on ollut minuun ja elämääni – eniten nimenomaan itseeni ja käytökseeni. Vaikka en olekaan enää kymmeneen vuoteen käynyt seurakunnassa tai ollut mitenkään aktiivinen uskon suhteen, olen silti tietyllä tapaa syvällä sisimmässäni pitänyt kiinni noista arvoista. Usko on itselleni ikään kuin yksi hahmo historiassani – niin merkittävä vaikutus sillä on minuun ollut ja on kai tietyllä tapaa edelleenkin.

Kirjoitin hengellisen yhteisön piirissä kasvamisesta ja elämisestä viime syksynä postauksen, josta voitte lukea tarkemmin taustastani. Luin äsken koko tekstin uudestaan läpi ja tietyllä tapaa minussa heräsi tunne siitä, etten todellakaan ollut tuossa kohtaa vielä käsitellyt asiaa sen enempää. Tiesin ajatuksen tasolla jo tuolloin, että usko on vaikuttanut minuun mutta en todellakaan ymmärtänyt miten isossa mittakaavassa. Se on tietyllä tapaa hassua kuinka itseltään saattaa kieltää asioiden suuruuden, kunnes joku ulkopuolinen ihminen oikeasti toteaa, miten laajasta kokonaisuudesta on kysymys. No pointti ei tälle tekstille ole oikeastaan siinä, vaan otsikossa: Antaako uskonto selityksen asioille? Onko ihmisen turvallisempaa elää silloin, kun on joku mihin uskoa ja luottaa? Tarvitsemmeko nimenomaan jonkun turvaa tuovan elementin tunteaksemme itsemme ja elämämme turvatuksi? Onko ateistisuus kylmä ja kova aatos, joka tavallaan ajaa ihmisen sen tyhjän tilan äärelle, jossa elämä tuntuu merkityksettömältä?

Eräs hieman samankaltaiset hengelliset taustat omaava ihminen totesi minulle muutama päivä sitten, että ateismi tuntuu hänestä liian kylmältä ja kovalta tavalta uskoa, eikä se tietyllä tapaa tyydytä hänen sieluaan. Vaikka evoluutioteoria on tieteen varjossa looginen, jättää ateismi herkästi vahvan uskon piirissä eläneelle sellaisen tietynlaisen syvän sielun tyhjyyden tunteen. Kun on tottunut uskomaan ja luottamaan vahvasti johonkin suureen ja kaikkivoipaan, tuntuu ehkä sen vastakohta jopa hieman orvolta ja kenties masentavaltakin. Jäin miettimään tuota ja ylipäänsä sitä, miltä itsestäni tällä hetkellä tuntuu näiden asioiden tiimoilta. Itsehän en ole luopunut uskosta johonkin suurempaan ja edelleen uskon nimenomaan siihen, että maapallo on syntynyt muulla tavoin kuin evoluutioteorian mukaisesti. Kuitenkin se, että onko Jumalaa tai Jeesusta – siitä en ole enää varma. Uskon ehkä enemmän sellaiseen yhdistävään hyvään energiaan, jota usein kutsun Jumalaksi mutta jonka tietyllä tapaa eriytän raamatusta sekä uskonnoista. Tavallaan olen miettinyt sitäkin, että onko usko ”johonkin” itsellenikin nimenomaan yksi perusturvallisuuden elementeistä? Haenko edelleen selitystä elämälle nimenomaan jostain syvemmästä sen vuoksi, että pudotus olisi liian kova jos toteaisin tässä hetkessä, että mitään suurempaa ei ole olemassakaan ja kaikelle onkin looginen selitys tieteen varjossa?

Uskonto ja uskohan selittää meille paljon asioita. Kun uskot johonkin, sinulla on turvallisempi olo koska et lepää ns. tyhjän päällä vaan sinulla on se selitys maailman synnylle ja sille, miksi olemme täällä. Vaikka joku voi sanoa, ettei kaipaa selitystä asioille niin silti uskon, että iso osa ihmisistä sisimmässään kuitenkin kaipaa vastauksia siihen perus kysymykseen, mikä on elämän tarkoitus. Ihmisellä kun on luontainen tarve etsiä vastauksia ja hakea nimenomaan sitä itselleen tyydyttävää tapaa elää sekä uskoa. Se mikä itseäni on paljon mietityttänyt, on nimenomaan uskon vaikutus siihen turvallisuuden tunteeseen, että kaipaako ihminen juuri tuon takia uskoa ja uskontoja? On tietyllä tapaa turvallisempaa elää kun hädän hetkellä voi huutaa Jumalaa apuun ja vaikeuksien kohdatessa turvautua siihen johonkin näkymättömään huolenpitoon. Tavallaan tuo on aika psykologistakin ja paljonhan nimenomaan huonossa henkisessä jamassa olevat ihmiset ajautuvat seurakuntiin. Hädän hetkellä ajaudutaan etsimään vastauksia ja seurakunnat tarjoavat helppoa tapaa tuntea turvaa ja yhteisöllisyyttä. Tuo ei siis missään nimessä ole aina todellakaan huono juttu mutta itse uskon siihen, että nimenomaan vaikeassa elämäntilanteessa olevat ihmiset ovat herkempiä altistumaan käännytykselle ja muille hätäratkaisulle, koska he eivät ehkä näe muuta vaihtoehtoa. Noissa tilanteissa ollaan usein todella herkillä ja tavallaan imetään kaikki se itseen, mitä vaan ulkopuolelta saadaan. Uskonnot ovat paikoitellen myös vallan välineitä ja niiden avulla pystytään jopa halltsemaan ihmisiä.

Itse arvostan kyseenalaistamista sekä sitä, että ihmiset tutkivat asioita ja ovat avarakatseisia. Liian usein uskontojen piirissä törmää sellaiseen, että ihmiset ovat niin vahvasti omassa kannassaan, etteivät he edes suostu kuuntelemaan muiden näkemystä maailmasta ja kieltävät muut uskonnot harhaopeiksi. Noin ajattelin itsekin aikanaan ja jos olen rehellinen, en koskaan sinne parikymppiseksi saakka kyseenalaistanut uskoani koska olin niin vahvasti elänyt tuossa kuplassa, etten suostunut näkemään ympärilleni. Se on vähän kuin joku alkaisi väittämään sinulle, että paloauto on vihreä ja sinä tiedät, että se on punainen. Totuus on kuitenkin se, että usko on aina jokaisen henkilökohtainen kokemus eikä mielestäni koskaan voi sanoa, että toisen tapa uskoa on väärä tai oikea. Ateismi on yhtä oikea tapa selittää asiat kuin vaikka se helluntailaisuus. Itse asiassa ateismi oletettavasti antaa tietyllä tapaa saman tyydytyksen sen kannattajalle kuin usko uskovaiselle? Sitä on ehkä hankala ymmärtää näin aina johonkin Jumalhahmoon uskoneena ja ajatus totaalisesta ateismista tuntuu tietyllä tapaa pelottavallekin.

Kiteytettynä usko antaa turvaa ja nimenomaan psykologista sellaista. Itsekään en ole suostunut tuosta turvallisuuden tunteesta luopumaan vaikka en tosiaan tiedä tällä hetkellä selkeästi mihin uskon. Uskon asiat ovat kuitenkin sellaisia, joiden suhteen ihmisen ei tarvitse mielestäni kiirehtiä. On kuitenkin kyse niin syvästä asiasta jota ei voi pakottaa. Omalla kohdallani etenkin helluntailaisuus herättää ristiriitaisia tuntemuksia ja olen tietyllä tapaa todella herkillä näiden asioiden suhteen. Koen niin vahvasti tällä hetkellä sen, kuinka minua on rajoitettu aikanaan seurakunnassa ja nimenomaan sitä omaa tahtoa tukahdutettu. Nyt kun on oikeasti vapaus valita ja tehdä nimenomaan niitä asioita joita haluaa tehdä, ei ole moneltakaan osin ollut helppo oppia sellaiseen valinnanvapauteen kun ne tietyt normit ja rajat poistuvat. Sitä on ollut monissa asioissa ikään kuin lapsi vaikka tulisikin olla jo osaava aikuinen.

Mitä mieltä te olette, selittääkö uskonto mielestänne maailmankaikkeuden olemassa olon ja luoko se kaivatun turvallisuuden tunteen ihmiselle? Mihin te uskotte ja olisi mukava kuulla myös ateistien ajatuksia aiheesta? Koetteko te jumalattomuuden turvallisena tunteena?

 

Kuvat: Iines / edit: minä