Avioerolapsi

”En toista vanhempieni virheitä, teen kaiken täysin eri tavalla”. Kuulostaako tutulta? Itse avioeroperheen lapsena voin sanoa, että monet kerrat olen vannonut kuinka toimin parisuhteessa täysin päinvastaisella kaavalla, kuin vanhempani aikanaan toimivat. Onhan minullakin lupa onnistua enkä voi missään nimessä olla ”tuomittu” huonoihin ihmissuhteisiin sen takia, että vanhempani ovat epäonnistuneet avioliitossaan ja eronneet? Enhän?

Jollain tavalla tuo ajattelutapa siitä ettei vanhempieni avioero vaikuttaisi omiin ihmissuhteisiini ja/tai tapoihin luoda nimenomaan parisuhdetta on ehkä vähän romuttunut. Valitettavasti. Kun itse vuodenvaihteessa erosin tajusin, kuinka hurjan määrän sitä on toistanut niitä samoja asioita joita sitä lapsuudessaan vierestä seurasi. Se, että olen eroperheestä vaikuttaa aivan varmasti minuun vielä tänäkin päivänä tavoilla, joita en kaikkia välttämättä edes itse tiedosta. Ne tavat käsitellä riitatilanteita tai ylipäänsä suhteen ristiriitoja. Me mallinnetaan niin paljon elämäämme ympäristöstä ja nimenomaan lapsuus on todella suuressa roolissa.

Mielestäni on tavallaan hyvä tiedostaa, että lapsuuden tapahtumilla on vaikutuksensa. Itse olen liian pitkään kapinoinut tuota vastaan ja nimenomaan nuorempana uhosin kuinka minä en tule koskaan eroamaan tai ylipäänsä varmasti toista vanhempieni virheitä! Minulla on lupa olla onnellinen, lupa onnistua. Nyt olen yksinkertaisesti joutunut myöntämään, että ei se parisuhde aina välttämättä onnistu olit erolapsi tai et. Olen myös miettinyt onko sillä vaikutusta jos toinen on eroperheestä ja toinen taas ”normaalista” perheestä? Onnistuuko suhde todennäköisemmin kahden erolapsen välillä, vai kahden ns. tavallisesta perheestä olevan välillä? En tiedä. Tänä päivänä kyllä tuntuu, että ne hyvien perheidenkin lapset ovat käyneet läpi rankkoja juttuja. Yhä harvemmassa ovat ne ihmiset, joiden elämä olisi kokonaisuudessaan ollut ruusuilla tanssimista. Jokaisella on omat issuensa, joita työstetään vielä aikuisiälläkin.

Itselleni on vahvistunut tässä viimeisen puolen vuoden sisään todella paljon se, että meidän on tärkeää opetella käsittelemään tunteitamme. On oikeasti tärkeää kaivaa esiin niitä mahdollisia lapsuuden patoumia ja käydä niitä läpi sen sijaan, että kiellät ne. Kaikki mahdolliset lukot, ahdistukset ja ne kipeimmätkin jutut, ne on vaan pakko nostaa jossain kohtaa esiin. Käsitellä ja opetella hyväksymään, että ne ovat osa juuri minun lapsuuttani. Uskon, että kaikesta voi päästä yli ja rakentua vahvemmaksi ihmisenä, mutta se tapahtuu nimenomaan hyväksymisen kautta. Ei niin, että me ollaan katkeria tai aletaan jopa vihaamaan jotain asioita siksi, koska koemme kokeneemme vääryyttä. Viha ja katkeruus ovat seikkoja jotka eivät rakenna meitä suuntaan tai toiseen, vaan päinvastoin. Ne syövät meistä hyvää oloa, onnellisuutta ja positiivista energiaa.

Itse olen tällä hetkellä jossain siellä välimaastossa. Pystyn myöntämään, että joo lapsuudellani on vaikutusta myös siihen kuinka kykenen tänä päivänä tasapainoiseen parisuhteeseen. En ole välttämättä helpoin mahdollinen kumppani ja joissain asioissa en esimerkiksi tiedä kuinka toimia? Jos et ole saanut kotoa oikeanlaista mallia, kuinka voisit osata? Pystyn myöntämään ääneen, että olen avioerolapsi ja tosiaan ero ja kaikki mitä siihen on liittynyt vaikuttaa edelleen elämääni tavalla tai toisella. Tästä huolimatta teen kokoajan työtä sen suhteen, että hyväksyn sen etten ole täydellinen ja minulla on lähtökohtani.

Jaksan myös uskoa siihen, että osa suhteista kestää ja itsellänikin on mahdollisuus kestävään parisuhteeseen vielä joku päivä. Viime aikoina eroja on tullut taas sieltä sun täältä kuin sieniä sateella, mutta onneksi samaan tahtiin tulee myös uusia pareja. Rakkaus ei tule toivon mukaan koskaan maailmasta loppumaan. <3

Miten te muut erolapset? Koetteko, että vanhempienne ero vaikuttaa elämäänne vielä tänäkin päivänä, tai ehkä jopa siihen teidän omaan parisuhteeseenne tai tapaan sitoutua?