En halua suorittaa

Pakko myöntää, että odotan joulua kovasti. Odotan noita päiviä, että saa vaan olla. Syödä, rentoutua ja nukkua. Joulussa on nimenomaan se taika ettei ole kiire minnekään. Jos arjessa on aina jotain hoidettavaa – jouluna kaikki on kiinni eikä oikeasti vaan ole mitään velvollisuuksia. Itse olen siitä onnekas, että saan kävellä valmiiseen pöytään ne kolme kokonaista päivää.

Välillä mietin ihmisten suorittamista ja sitä kuinka helposti elämme elämäämme etappi toisensa jälkeen silmissä siintäen. Ajattelemme, että sitten KUN tai JOS. Unohdamme tämän hetken – elämästä nauttimisen hetkenä, jolloin se olisi tärkeintä. Kuinka moni teistäkin tunnustaa odottavansa viikonloppuja jo tiistaina – tai vaikka sitä edessä siintävää lomaa? Monella on jopa kalentereita, joissa lukee se kuuluisa tj ja päivien määrä. Tavallaan tuo on jopa vähän surullista. Vaikkakin toisaalta hyvin inhimillistä. Me ihmiset tarvitsemme tavoitteita, joita kohden mennä. Me tarvitsemme jotain mitä odottaa. Oli se sitten se loma tai  joku suurempi edessä häämöttävä elämäntapahtuma. Joku siinä vaan on, että me niitä päivämääriä tarvitsemme.

Itse uskon, että jatkuva asioiden suorittamalla suorittaminen kielii jonkunlaisesta riittämättömyyden tunteesta. Ihminen tuntee olonsa huonoksi ja saamattomaksi ellei elämä ole minuutilleen rytmitettyä. On laiskuutta ottaa rennommin ja nautiskella siitä mitä tekee – aikaahan saattaa mennä vaikka hukkaan! Itse lukeudun nimenomaan ihmisiin, joilla on elämässään luontainen tarve tehdä asiat omassa rytmissään jopa vähän nautiskellenkin. Vaikka olenkin tarvittaessa tehokas, mieluiten teen kaiken omalla aikataulullani. En tykkää suorittamisesta enkä halua, että elämäni menee suorittamiseksi. Ahdistun suorituspaineista todella herkästi. Toisinaan minäkin kuitenkin tunnen painetta ja voin avoimesti myöntää, että monesti on bloginkin kanssa menty suorittamisen äärirajoilla. Muistan nimittäin ajan jolloin päätin, että minun on kirjoitettava kaksi kertaa päivässä. Stressasin asiasta todella paljon ja loin itselleni omassa päässäni noita tavoitteita. Kun en luonnollisestikaan päivittäin tuossa tahdissa pysynyt, koin suunnatonta epäonnistumista. Miksen minäkin kykene, koska niin moni muukin kykenee?

Tuo on se suurin kirous! Verrata omia suorituksia muiden suorituksiin. Jokainen meistä toimii kuitenkin niin erilaisella koneistolla. Toinen on oikeasti hyvin aikaansaava ja tehokas ihan jo vaan luontaisesti  –  toinen puolestaan hitaampi haaveilija. Tärkeintä onkin löytää se omaan elämään sopiva tahti. Millaisella vauhdilla sinä olet onnellinen ja voit elää mahdollisimman stressitöntä elämää? Sopiiko sinulle yrittäjyys, vuorotyö vai kahdeksasta neljään duuni? Näitä juttuja kannattaa miettiä. Koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä vaihtaa sitä ainaista suorittamisen oravanpyörää siihen, että hakee elämäänsä aitoa onnellisuutta. Vaikka jatkuva suorittaminen saattaa palkita monellakin asialla en silti usko, että kovin moni elämäänsä kohta kohdan jälkeen suorittava ihminen voi olla aidosti onnellinen. Suorittaessa, kun liian usein unohdetaan se tekemisestä nauttuminen.

Mielestäni etenkin näin joulun alla on nimenomaan hyvä muistutella itselleen elämän suoristuskeskeisyydestä ja siitä, kuinka paljon helpommalla pääsisi jos jättäisi stressit stressaamatta. Joulu on itseasiassa varmaan yksi vaikeimmista ajoista monissa perheissä. Vaikka sen tulisi olla rakkauden ja välittämisen juhla, saattavat paineet purkautua riitelynä, kovana humaltumisena tai jopa perheväkivaltana.  Tämä on oikeasti todella surullista ja kaikki nimenomaan vaan siksi, että haluamme täydellisyyttä. Koitamme aikaansaada täydelliset päivät ja hetket rakentamalla niitä monta viikkoa etukäteen. Pinna on kireällä ja stressitasot korkealla. Jos kuitenkin järjellä mietitään, se joulun täydellisyys tulee ihan muualta kuin siitä kuinka monta pakettia on kuusen alla –  tai montako kuivakakkua pakastimessa odottamassa. Meillä päätettiinkin loppupeleissä sellainen ratkaisu ettei lahjoja tänä vuonna osteta. Okei, pari pientä ostin mutta se vaan ihan puhtaasti halusta tehdä niin. Lahjastressiä ei olekaan ollut ja nyt sitä on mahdotonta enää edes aikaansaada.

Tämä oli tämän keskiviikon ajatus. Maaret Kallion sanoja lainatakseni ”Ihminen ei ole kone – silti arvostamme kylmää suorittamista ja vaihdamme uusiin ne, jotka menevät rikki”. Mielestäni niin naulan kantaan todettu. Surullista sinällään, mutta jokaisella meillä on onneksi mahdollisuus vaikuttaa.

Yritetäänkö päästä irti tuosta konemaisuudesta – jooko?