Erikoinen viikko – tai oikeastaan koko vuosi

Tämä viikko on ollut kokonaisuudessaan aika kummallinen. Ensin Hangossa tapahtunut yhtäkkinen onnettomuus, joka laittoi miettimään elämän rajallisuutta ja seuraavaksi yhden läheisistäni lemmikki, eli toisin sanoen pitkäaikainen ja läheinen perheenjäsen kuoli. Kaikki tällainen aina pysäyttää ja erityisesti silloin, kun lähellä tapahtuu, tulee menetys hyvin konkreettiseksi, vaikka se ei suoranaisesti itselle tapahtuisi. Sitä kuitenkin aistii toisen surun ja kokee ahdistusta toisen puolesta. On luontevaa haluta olla myös toisen tukena ja yrittää sanoa oikeita sanoja, vaikka todellisuudessa ei tiedä, osaako edes?

Olen siinä mielessä kai onnekas, etten ole koskaan menettänyt kuin isovanhempani ja nuorempana koiran, jonka senkin siinä kohtaa, kun asuin jo itse muualla, eikä hän ollut enää niin läheinen ystäväni. Tietenkin olen kokenut hieman vastaavaa tuskaa ihmissuhteiden päättymisen johdosta, mutta kuolema on aina erilainen menetys – se on niin lopullista. Sen sijaan olen kyllä ollut muutaman kerran tilanteissa, joissa minulle hyvin läheinen ihminen on menettänyt tärkeän henkilön elämästään. Koenkin näissä hetkissä jonkinlaista avuttomuutta ja jossain määrin jopa ahdistusta, sillä tilanteet ovat vieraita ja pelottavia. Huomaan itsessäni niitä minulle ominaisia ratkaisukeskeisiä piirteitä ja yritän etsiä järkiperäistä helpotusta toisen tilanteeseen. Jokaisella meistä on kuitenkin oma tapa kohdata suru ja menetys. Toiset tarvitsevat aikaa ja omaa tilaa, kun toiset haluavat puhua ja jakaa tuntemuksiaan. Mikään ei ole oikea tai väärä tapa ja ajattelisin, että läheisen roolissa on tärkeintä mukailla toisen tahtoa, kuitenkin puhumiseen ja tunteiden ilmaisemiseen kannustaen.

Tällaiset tilanteet ajavat myös väkisin miettimään yleisesti kuolemaa ja menetystä. Tiedän, kovin surullinen aihe ja moni on varmaan lopettanut jo tämän postauksen lukemisen kesken, mutta haluan siitä huolimatta jakaa ajatukseni loppuun saakka. Henkilökohtaisesti pelkään jossain määrin kuolemaa – sekä omaani, että läheisten. Vaikka en sitä päivittäin ajattele, näissä tilanteissa nuo minuun hengellisten taustojen kautta juurtuneet pelot nousevat pintaan. Pyrin käsittelemään näitä ajatuksiani ja miettimään ns. järjellä, koska ihan oikeasti kukaan meistä ei voi väistää kuolemaa, sillä se tulee jokaisen kohdalle jossain kohtaa. Ajattelen oikeastaan niin, että kullakin meistä on varattuna aikaa täällä maan päällä tietyn verran, jonka jälkeen on aika lähteä. Se mitä tapahtuu tuon jälkeen, sitä ei meistä kukaan tiedä, on vain erilaisia uskomuksia. Kuolema ei myöskään ole tarkoitettua, vaan se on ennalta määrättyä – siis mielestäni. Henkilökohtaisesti haluan vielä saavuttaa rauhan asian kanssa ja toivon sen tulevan jossain kohtaa.

Jos tämä viikko oli outo, niin vielä erikoisempi on ollut koko vuosi 2020. Paljon on tapahtunut ikävää ja jossain määrin tällä hetkellä jopa toivon, kunpa kohta päästäisiin vuoteen 2021 ja kaikki muuttuisi jälleen nousujohteiseksi? Vaikka henkilökohtaisessa elämässäni on mennyt jopa hävettävän hyvin monessa mielessä, enkä siis missään nimessä valita omasta tilanteesta, silmiään ei voi sulkea siltä, mitä ympärillä tapahtuu. Mielestäni on itse asiassa aika tärkeää nähdä oman navan ulkopuolelle.

Postauksen ei ollut tarkoitus viljellä negatiivisuutta ja toivon, ettette sitä niin kokeneet. Ja oikeastaan te, joita postaus ahdistaa, ymmärrän tämänkin. Halusin vaan purkaa viime päivien ajatuksia ulos, sillä tämä on se elämän kääntöpuoli. Viikon sisään olen käynyt aika ääripää tunteita läpi, eli juhlinut Hangossa ilman huolen häivää sallien itselleni irtioton ja pidennetyn viikonlopun, mutta myös näitä toisia ääripään tunteita. Vaikka henkilökohtaisesti haluan keskittyä hyvään, kuten tämän viikon keskiviikkona kirjoitin, niin siitä huolimatta välillä ollaan toisenlaisten tunteiden ja ajatusten äärellä. Näin se vaan elämässä menee.

Ihanaa lauantaita sinulle. ❤️