Eroperheen lapsi = epäonnistuja ihmissuhteissa?
Olen kolmekymmentä ja enemmän tai vähemmän epäonnistunut ihmissuhteissani. Vaikka en haluakaan ajatella ihmissuhteita epäonnistumisten kautta, väkisinkin aina eroon päätynyt suhde tuntuu enemmän tai vähemmän epäonnistumiselta. Jotain meni pieleen, sillä rakkaussuhde päätyi eroon. Koska koen, että omassa elämässäni miessuhteet eivät ole oikein koskaan onnistuneet kuten aikanaan suunnittelin, on mielessä väkisinkin käynyt aina toisinaan se, että onko itsessä jotain vikaa? Vaikuttaako perhetaustani tapaani luoda ihmissuhteita ja esimerkiksi kohdata miehiä?
Olen tosiaan avioeroperheestä enkä ole koskaan saanut ns. normaalia parisuhteen mallia. Tämä on yksi niistä asioista, jota olen paljon prosessoinut ja läpi käynyt viimeisimmän identiteettikriisini aikana. Kuinka suurta roolia vanhempieni ero näyttelee omissa ihmissuhteissani ja olenko ”tuomittu” avioeroperheen lapsena epäonnistumaan omissakin suhteissani? Kun ei ole sitä oikeanlaista mallia, kuinka voi osata luoda tasapainoista ihmissuhdetta? On vaan luetut romanit, televisio, sosiaalinen media sekä muiden ihmisten tarinat, mutta ei niitä omakohtaisia arjen esimerkkejä. Toisaalta taas, kyllä tiedän monia eroon päätyneitä ihmissuhteita vaikka lähtökohdat olisivat olleetkin kuinka kunnossa.
Vanhempien avioero on kuitenkin asia jota ei voi muuttaa eikä siihen lapsena kykene vaikuttamaan. Ero ei ole koskaan lapsen vika ja onneksi sellaista taakkaa en ole koskaan harteillani kantanutkaan. Paljon olen kuitenkin ollut mukana erilaisissa tilanteissa ja mm. sovittelijan roolissa riidoissa. Olen nähnyt aika paljon ja nimenomaan asioita, joita lapsen ei kuuluisi nähdä. Nämä kaikki tapahtumat jäävät alitajuntaan ja vasta näin vanhemmalla iällä olen oivaltanut sen, kuinka kaikki tuo koettu vaikuttaa minussa edelleen. Tajusin itse asiassa eroni jälkeen kuinka paljon kykenin samaistumaan oman suhteeni tilanteissa vanhempieni suhteen tilanteisiin. Kuinka paljon yhtäläisyyksiä löysin ja miten monta kertaa käyttäydyin itse kuten vanhempani. Nimenomaan tilanteet, joissa aina nuorempana ajattelin, että itse kyllä toimisin toisin – toiminkin aivan kuin vanhempani toimivat.
Tuossa siis yksi painava syy sille, miksi elämän erilaiset kriisit tulisi käsitellä, myös ne kaikista hiljaisimmatkin. Itselleni nimittäin vanhempieni ero oli suorastaan helpotus enkä kokenut sitä mitenkään ahdistavana. En varmaan koskaan käsitellyt sitä sen enempää ja vasta näin vanhemmiten olen pysähtynyt miettimään onkohan suhteessani miehiin jotain erikoista, sillä niissä toistuu niin usein sama kaava – eikä tämä kaava ole ainakaan sellainen avain lopun elämän parisuhteeseen. Voi olla, että olen jonkun mielestä liian ankara itselleni mutta kyse ei ole siitä. On eri ruoskia itseään tai katkeroitua kuin pohtia ja ajatella omaa käyttäytymistään. Jos nimittäin emme koskaan pysähdy sen äärelle tai mieti kerta toisensa jälkeen toistuvia maneereja ihmissuhteissamme, emme koskaan voi muuttaa toimintamallejamme.
Uskon, että tunnelukkomme vaikuttavat pitkälti siihen millaisiin ihmissuhteisiin ajaudumme ja millaisista ihmisistä viehätymme. Siksi olisikin tärkeää, että käsittelisimme lukkojamme ja avaisimme niitä. Toki on olemassa luontaisia mieltymyksiä ja sekin on täysin hyväksyttävää. Kuitenkin se jos kerta toisensa jälkeen ajautuu suhteeseen joka ei kuitenkaan koskaan pysty antamaan itselle sitä, mitä eniten ihmissuhteelta janoaa on mielestäni merkki siitä, että sitä alitajuisesti hakeutuu vääränlaisten ihmisten lähelle. Se voi olla, että näissä ihmisissä on nimenomaan jotain tuttua ja turvallista, joka viittaa sinne lapsuuteen mutta joka ei kuitenkaan koskaan tule viemään meitä sellaiseen tilaan, jossa saisimme kaikki tarpeemme tyydytettyä.
Uskonkin täysin siihen, että vanhempien avioero voi vaikuttaa vaikka viisikymppisenkin elämään tiedostamattomien tunnelukkojen kautta. Tunnelukot eivät ole sidoksissa ikään ja jos niitä ei koskaan löydä tai avaa, kulkevat ne aivan varmasti matkassa koko elämän ajan. Itse olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa tiedostan paremmin tunnelukkoni ja sitä kautta myös niiden vaikutukset ihmissuhteisiini. En kuitenkaan osaa vielä täysin käsitellä lukkojani eli nimenomaan ihmissuhteiden saralla välttää niitä vääriä tapoja toimia. Sen lisäksi – kuten olen muutamaan otteeseen maininnutkin – olen nykyään hieman sitoutumiskammoinen. Vaikka samaan aikaan haluankin löytää tasapainoisen ja kestävän ihmissuhteen, tietyllä tapaa pelkään asettua ja sanaa parisuhde. En tiedä kumpuaako tuollainen pelko nimenomaan omasta historiasta – niistä minun epäonnistumisista sekä vanhempien epäonnistumisesta? Parisuhteeseen liittyy alitajunnassani aivan liian monta kertaa sana epäonnistuminen.
Välillä tosiaan tuntuu, että avioeroperheen lapsena on huonommat lähtökohdat tasapainoisen ja kestävän parisuhteen luomiseen. Vaikka tavallaan uskon, että jokainen ihminen voi itse tehdä elämästään sellaista kuin haluaa ja täten myös onnistua, on pakko sanoa, että ainakin meidän perheen lasten kohdalla tuntuu, että ihmissuhteet ovat jotenkin aina olleet aivan käsittämättömän vaikeita. Kun joku toinen löytää tuosta noin ihmisen ja asettuu – meillä mennään aina tietenkin vaikeimman kautta. Uskon vahvasti, että taustat vaikuttavat vaikka toisaalta myöskin työskentelyllä itsensä kanssa on mahdollista eheytyä ja korjata itseään myös tälläkin saraa. En tiedä voisiko tässäkin yhteydessä puhua siitä, että jos jotain haluaa riittävän paljon, siinä myös onnistuu.
Miten te muut eroperheen lapset, koetteko, että vanhempien avioero on vaikuttanut elämäänne ja etenkin ihmissuhteisiinne? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin itselläni?
Kuvat: Taru / Edit: minä