Huono omatunto

Olen kokenut ajoittain huonoa omaatuntoa siitä etten ole kyennyt hetkiin jakamaan blogissani mitään kunnon inspiraatiota. En ole kirjoittanut yhtään motivaatiotekstiä tai hehkuttanut elämän positiivisia puolia. Muistivihossani jonne kirjaan postausaiheita, on ollut jo pitkään otsikko ”onnellisuuden avaimet”. Tuo postaus odottaa edelleen sitä oikeaa hetkeä. Hetkeä, jolloin koen olevani riittävän motivoitunut onnellisuudesta kirjoittamaan. Tällä hetkellä en oikein edes muista miltä sellainen kiva vatsassa saakka tuntuva onnellisuus tuntuikaan. Onnellisuus, joka saa hymyilevään vastaantulijoille ja fiilistelemään pieniä arjen asioita.

Blogissani on tosiaan ollut jo pitkään minun näköiseni moodi, eli vähän melankolinen. Tiedän, että monen mielestä rehellisyyteni on ollut tosi jees ja olen kiitollinen jokaiselle sen ääneen sanoneelle. Kiitos siis vielä! Jokainen kommentti kannustaa minua siihen, että uskallan olla yhä avoimempi teille. Minulla ei oikeastaan ole tällä hetkellä mitään syytä peitellä mitään tuntemuksiani ja siksipä olen niitä aika avoimesti täällä vuodattanutkin. On ihan mukavaa olla rehellinen ja sanoa suoraan miltä milloinkin tuntuu. Parasta on saada teiltä fiiliksiini vertaistukea. Se tuntuu aidosti todella hyvältä ja mieltä lämmittävältä.

Näiden ajatusteni keskellä olen paljon funtsinut sitä miksi koen huonoa omaatuntoa siitä, etten jaa täällä positiivisia asioita? Eikö ole vallan normaalia, että elämässä on erilaisia ajanjaksoja ja jokaiseen niistä ei nyt vaan sovi onnellisuuden hypettäminen? Silti ajoittan koen näin. Jollain tavalla ehkä jopa vähän ikävöin esimerkiksi viime kevään fiiliksiä, kun elämä tuntui niin tasapainoisen hyvältä. Oli hyvä olla juuri siinä niin, eikä ollut kiire mihinkään. Nyt elämä on tuntunut jo jonkun aikaa tasapaksulta ja jotenkin ankealta. Olen kyllä ajoittain iloinen, mutta tuo olotila ei ole sellaista jatkuvaa arjen hyvää oloa kuten ennen. Innostun välillä jutuista, mutta sitten taas palaan jonkunlaiseen melankolisuuteen. Yritän olla iloisen pirteä, kunnes väsähdän. Ihmisten seurassa ja duunissa toki skarppaan.

Toisaalta, miksi edes yrittää väkisin olla iloinen ja pirteä? Eikö olisi helpompaa jos me vaan ihmisinä pyrkisimme sallimaan itsellemme erilaiset fiilikset? On jollain tavalla niin kovin jännä, että negatiivisista tunteista koetaan jopa huonoa omaatuntoa. Nyt ei ole aikaa murehtia, mieti positiivisia asioita elämässäsi – kuulostaako tutulta? Itsensä psyykkaamista. Onhan tuo tavallaan totta, että asiat joissa elämämme fokus on ottavat meistä valtaa. Jos mietimme negatiivisia juttuja, tuntuu kaikki yhdeltä negatiivisuudelta. Vai onko se noin sittenkään? Miksi elämässä tulisi kitkeä paskat fiilikset pois ja pyrkiä väkisin vaihtamaan ne positiivisiin? Hyvinvointitrendi on mennyt siinä mielessä jo vähän turhan pitkälle, että jatkuvasti vaan hoetaan kuinka kaikki on meidän omissa käsissämme – myös se mitä tunnemme. Pystyt itse vaikuttamaan mitä koet vaihtamalla ajatustesi moodia – onko se oikeasti noin? En ole enää varma vaikka olen varmaan kymmenen kertaa täälläkin hokenut, kuinka omilla päätöksillä on väliä ja sormia napsauttamalla pystymme vaihtamaan elämämme sävyn positiivisempaan.

Mitä jos avain olonsa parantamiseen onkin se, että annetaan sisimpämme kokea ja tuntea? Miksi turhaan väkisin kitkeä pois jotain sellaista, jota vaan yksinkertaisesti tunnemme? Ihan sama mitä muut ajattelevat. Näin olen itseasiassa koittanutkin ajatella. On varmasti tulossa vielä se päivä, kun jaan täällä taas postauksia onnellisuudesta ja siitä millä keinoin nauttia arjesta. Ehkä osaan myös katsoa onnea hieman eri tavalla, kun olen käynyt tällaisia tuntemuksia läpi? Kirjoittaa teille jostain eri perspektiivistä?

Tänäänhän vietetään Maailman syöpäpäivää. Tavallaan tulee huono omatunto siitäkin, että sitä ei kykene juuri nyt täysillä iloitsemaan omasta terveestä kehostaan. Asiat, kun voisivat aina olla ihan oikeasti huonosti… Joku teistä lukijoista kommentoi taannoin erästä käden luomeani ja sen muotoa. Sinulta löytyi melanooma juuri samaisesta kohdasta ja samankaltaisesta luomesta. Varasin oitis ajan lääkäriin ja olen menossa maaliskuussa antamaan paristakin luomesta koepalaa. Vaikka lääkäri ei sanonut, että nuo olisivat ”akuutteja” luomia, hän kuitenkin haluaa ottaa koepalat.

Tuo tavallaan pysäytti. Vaikka sisimmässäni uskon (tai haluan uskoa), että luomeni ovat hyvänlaatuisia niin silti sitä on tullut muutamaan otteeseen mietittyä, että mitä jos? Kiitos siis sinulle joka kommentoit ja huomasit asian. Omistan todella paljon luomia ja en ehkä osaa katsoa niitä samalla tavalla, kuin ulkopuolinen osaa.

Tällaiset jutut kieltämättä pistävät miettimään elämää. Vaikka nyt pienistäkin asioista iloitseminen tuntuu jotenkin niin kovin haastavalta uskon, että saan vielä täyden elämäniloni takaisin. Tulee päivä, kun voin sanoa rehellisesti olevani jälleen onnellinen. Loppuun pakko vielä sanoa, että hurjasti tsemppiä jokaiselle syöpätaistelua käyvälle ja teille, joiden lähipiirissä kyseistä paholaista vastaan taistellaan. <3

Niin ja muistetaan rohkeasti tuntea niitä tunteita, joita kulloinkin tunnemme.