Introverttiudesta ja viime päivien kootut ajatukset

Olen viime viikot, tai oikeastaan viimeisen kuukauden ajan viettänyt todella paljon aikaa yksin ja täysin vapaaehtoisesti. En osaa sanoa tarkalleen, mistä tämä johtuu, mutta viikonloppu toisensa perään on mennyt pitkälti ylhäisessä yksinäisyydessä. Viikot olen kyllä sosiaalinen, eli näen ihmisiä vapaa-ajan ja töiden merkeissä, mutta viikonloppuisin ei vaan ole ollut oikein intressejä sen suurempaan sosialisointiin. Monelle tällainen yksin oleminen on varmasti äärimmäisen epämiellyttävää ja ahdistavaa, mutta itsehän nautin siitä. Toisaalta samaan aikaan tiedostan, miten tilanne tulee pian muuttumaan, kun kalenteri alkaa täyttymään jälleen viikonloppujen osalta menoista. Kevät on aina menevämpää aikaa kuin talvi ja sehän on puhdas fakta.

Olen aina ollut introvertti ja jo pienenä vietin paljon aikaa itsekseen. En ahdistu yksin olemisesta – en edes hetkinä, joina elämäni on vaikeampaa. Ehkä välillä jopa toivoisin, että kykenisin tukeutumaan muihin paremmin? Voi myös olla, että yksinolo on minulle nautinnollista, koska se on vapaaehtoista. En koe itseäni yksinäiseksi ja sosiaalisen median avulla olen yhteydessä ystäviini myös silloin, kun en heitä konkreettisesti näe. Silti välillä kritisoin itseäni siitä, miksi en mene enemmän? Toki toisinaan menoja on ihan liikaakin, mutta näin talvella herkästi jokseenkin erakoidun. Tähän vaikuttaa pitkälti ilmasto, pimeys ja se, miten paljon rentouttavampaa on jäädä viikonloppuna kotiin kuin lähteä yöhön pyörimään.

Tietenkään kaiken ei tarvitse olla niin mustavalkoista, eli voihan sitä mennä ystävien kanssa leffaan tai käydä syömässä – ja paljon tuota teenkin, mutta kieltämättä herkemmin jään kotiin, ellei ole mitään ennalta sovittuna ja ulkona sataa vettä. Olenkin miettinyt kuluneena viikonloppuna jälleen sitä, miten henkeen ja vereen olen parisuhdeihminen ja mieluusti olisin jatkuvasti suhteessa. En ole ollenkaan se sinkkunainen, joka nauttii jatkuvasta uusiin ihmisiin tutustumisesta, tinderöinnistä ja deittailusta. Ehkä välillä nousuhumalassa tuo on ihan hauskaa, mutta pohjimmiltaan nautin turvallisuuden tunteesta ja siitä, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tykkään aivan tavallisista asioista, niistä ällösöpöistä koti-illoista ja herkuttelusta. Tästä huolimatta en seurustele ja viihdyn myös yksin. Haluaisin suhteen, mutta toisaalta olen oppinut elämässä myös sen, ettei onnellisuuden kuulu pohjautua muihin ihmisiin. Edes parisuhde ei tee välttämättä onnelliseksi, ellei itsellä ole hyvä olla itsensä kanssa.

Hieman aiheeseen liittyen, olen kuunnellut kuluneena viikonloppuna Antti Tuiskun uuden levyn pariin otteeseen läpi, kyynelehtinyt ja soittanut tiettyjä kappaleita repeatilla. Kuten olen blogissani kertonut, minulla on hengelliset taustat, jonka vuoksi ymmärrän levyn ehkä hieman eri tavalla kuin ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista syvempää kosketuspintaa hengellisiin asioihin. Erityisesti Häitä ja Hautajaisii kolahti, sillä voin samaistua kappaleeseen niin vahvasti. Minulle kappale kertoo siitä, miten haluaisin löytää sen oikean elämänkumppanin, mutta en koskaan löydä ja samaan aikaan mietin, olenko tehnyt tarpeeksi? Mitä jos minulle ei lopulta edes ole olemassa sielunkumppania tai toista puoliskoa? Samaan aikaan kappale kuvaa minulle sitä jonkinlaista ikuista rauhattomuutta, jota koen ja olen aina kokenut. En osaa selittää tunnetta sanoiksi, mutta se on jokin sellainen, etten ole ikinä kotona, vaikka olisin kotona. Ja samaan aikaan mietin, voinko olla ikinä kotona, tai onko sitä kotia edes olemassa? Rauhattomuus ja ulkopuolisuus. Nuo sanat ehkä kuvaavat osuvasti sitä, mitä ajan takaa.

Toisaalta biisissä piilee lohdullinen sanoma siitä, etten ole yksin tai ainut. Moni muukin haluaisi löytää sen oikean ihmisen elämäänsä ja ennen kaikkea löytää rauhan itsensä kanssa. Eli mielestäni aina samaan aikaan, kun kappale on surullinen, koskettava ja riipaiseva, se voi olla jokseenkin hyvin voimaannuttava! Levyllä on myös monia muita mielenkiintoisia kipaleita, joista mainittakoon ”Sit ku me kuollaan ja Pyhä kosketus”. Hauska miten monesta näkökulmasta noita voi katsoa ja erityisesti tällä levyllä keskityin sanoituksiin ja niiden moniin merkityksiin.

Jos jotain vielä tuosta hengellisyydestä, itsehän tulkitsin useamman kappaleen nimenomaan hengelliseksi, vaikka jonkin verran Antti on tainnut uskovaisilta lokaa niskaan levynsä vuoksi saada. Jostain otsikosta luin, että levyn on tarkoitus kritisoida tapauskovaisuutta ja tekopyhyyttä, jotka nimenomaan molemmat ovat omien kokemuksien mukaan vahvasti läsnä hengellisissä piireissä. Tuomitaan muita, mutta lopulta itse ollaan samalla tapaa ihmisiä ja harjoitetaan ”syntiä” muilta salassa. Tietenkään koskaan ei pidä yleistää, sillä yhteisöt koostuvat yksilöistä, mutta valitettavasti tämä on minun (ja ainakin muutaman muun) kokemus. Joka tapauksessa äärimmäisen mielenkiintoinen levy, kun sen kuuntelee ajatuksella läpi alusta loppuun saakka.

Mites, onko levy herättänyt teissä ajatuksia puolesta tai vastaan? Ja onko jollain muulla meneillään introvertti ”erakkokausi”?