Juurettomuus minussa

Ei ole kauaa, kun juttelin erään ihmisen kanssa siitä, millaista on, kun juuret on ”ei missään”. Miltä tuntui lapsena muuttaa paikasta toiseen juuri silloin, kun oli löytänyt ystäviä. Taas uusi koulu, uudet kaverit ja uusi elämä. En ole näistä asioista missään nimessä katkera ja ymmärrän määrätyllä tavalla sen, miksi näin on elämässä edetty. Enhän itsekään kykene täysin asettumaan ja arvostan hyvin monissa asioissa vapautta. Vaikka ajattelisin, etten tulevaisuudessa itse tekisi mahdolliselle jälkikasvulle samoin, saattaisin kuitenkin tehdä. Niin moni asia elää meissä läpi elämän ja lapsuus näkyy meissä myös aikuisena. Lapsuuden käsittely muuten avaa myös äärettömän paljon asioita ja luo ennen kaikkea ymmärrystä itseä kohtaan. Tästä syystä lapsuus on mielestäni tärkeää purkaa auki jossain kohtaa elämää ja käsitellä, tuntui se miltä tahansa.

Muistan aina yläkoulun viimeisen luokan, kun olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle. ”Seurustelin” etäsuhteessa ja olin joutunut jättämään minulle tärkeät ystävät toiselle paikkakunnalle. Kuten aikaisemmin, tällä kertaa en kuitenkaan sopeutunut. Kun menin ensimmäisenä päivänä uuteen kouluun, koululaiset parveilivat ympärilläni, tytöt halusivat tutustua ja pojat osoittivat kiinnostustaan. En kuitenkaan päästänyt ketään lähelleni. En halunnut uusia ystäviä, vaikka samaan aikaan ahdisti olla yksin. Välillä hengailin tyttöporukoissa, mutta olin niin ulkopuolinen. En pystynyt puhumaan (siis ihan konkreettisesti) ja aina jos minulta kysyttiin jotain, menin aivan lukkoon. Muistan kuin eilisen sen, miten välitunnit ahdistivat – erityisesti se pitkä ruokavälkkä. Söin aina todella hitaasti, piileskelin vessoissa ja yritin vältellä ulosmenoa mahdollisimman pitkään, ellen onnistunut soluttautumaan johonkin tyttöporukkaan, jossa hiljaisena osana voisin lipua heidän mukanaan. Tuon lukuvuoden aikana keskiarvoni laski reilusti. Olin aikaisemmin ollut ysin tyttö, kun nyt kokeista tuli enimmäkseen seiskoja.

Loppuvaiheessa lukuvuotta tutustuin paremmin muutamaan tyyppiin, joista toisen kanssa kävin satunnaisesti myös lenkillä. Harrastettiin molemmat urheilua ja kuvataiteita, ei kadunkulmilla hengailua ja dokaamista. Tuo oli ihan virkistävää, sillä hänen kanssaan pystyin olemaan edes jotenkin oma itseni. En tänäkään päivänä ole puhunut tuosta vuodesta kenellekään. Veikkaan, etteivät edes vanhempani tienneet, miten yksin olin. Onneksi tuota ajanjaksoa kesti elämästäni kuitenkin vain yhden vuoden verran ja näin jälkikäteen mietittynä juuri tuo puhumattomuus tai kyky saada sanaa suusta, johtui ahdistuksesta. Olisin halunnut puhua, mutta en yksinkertaisesti pystynyt. Vastaavaa yksinäisyyttä en ole muuten kokenut elämässäni oikeastaan kuin siinä kohtaa hetkellisesti, kun muutin yksin Helsinkiin 19-vuotiaana. Nykyään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus on erilainen, eikä se liity siihen, kuinka monta ystävää elämässäni on. Tuo tunne on jokin syvempi irrallisuuden kokemus, joka nousee välillä vahvemmin pintaan, kun taas toisinaan pysyy pidempään poissa.

Olen terapiassakin miettinyt syitä tähän tunteeseen, joka kulkee vuodesta toiseen mukanani ja nykyään tiedostan sen johtuvan monessakin mielessä juurettomuudesta. Koen vain harvoin kuuluvani aidosti porukoihin ja tämä on näkynyt niin ihmissuhteissa kuin ihan työyhteisöissä. Hakeudun myös herkästi tilanteisiin, jotka ikään kuin vahvistavat tätä kokemusta. Nykyään kykenen onneksi paremmin tämän tiedostamaan, eli osaan varoa päästämästä lähelle heitä, joista näen, etteivät he kykene koskaan antamaan minulle mitään pysyvää välittämistä tai turvallisuuden tunnetta. Myös työelämässä ja uralla hain vuosikaudet paikkaani, kunnes viimein sen löysin. Itse asiassa juuri työstä on tullut itselleni ns. turvallinen asia, jonka suhteen en koe tällä hetkellä minkäänlaista levottomuutta. Vaikka yrittäjä olenkin, olen jo pidempään tehnyt töitä samoille yrityksille, eikä se ahdista. Kun samaan aikaan välillä taistelen rutiineja vastaan, huomaan, kuinka juuri niistä pysyvistä asioista elämässäni tulee turvallisuuden tunne ja hyvä olo.

Pelkästään huono asia juurettomuus ei missään nimessä ole, sillä se ihmisten määrä, joita olen elämäni aikana kohdannut, on aikamoinen. Uskon sen vuoksi olevani kohtuullisen hyvä ihmistuntija ja luotan intuitiooni ihmissuhteissa. Myös ihmisiin tutustuminen on helppoa, vaikka heitä ei samantien lähelleen päästäisi.

Kohtaan aika harvoin ihmisiä, jotka ovat muuttaneet yhtä paljon kuin itse olen, mutta jonkinlainen syvempi yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu omien kokemuksien mukaan jokuselta muultakin. Näiden ihmisten kanssa on helppo kokea samankaltaisuutta, sillä sen jollain tapaa aistii toisesta ja toisen käytöksestä. Tiedostan siis vallan hyvin, etten ole tuntemuksieni kanssa yksin ja on muitakin, joilla on sama kokemus, vaikka ei täysin samoilla taustoilla.

Olen monesti myös miettinyt, poistaako tuon tunteen oma perhe, lapset ja kumppani? Toisaalta uskon, että ihmiset, joilla on esimerkiksi läheiset perhesuhteet ja tiivis yhteisö läsnä, saattavat kokea merkityksellisyyden vahvempana? Esimerkkinä ajat, jolloin olin osana seurakuntayhteisöä. Vaikka olin nuori ja henkisesti epäkypsä, tunsin olevani osa jotain tärkeää – kuuluvani johonkin. Tuon jälkeen elämääni on jäänyt jonkinlainen aukko, jota olen täyttänyt milloin milläkin ja se on osittain juuri se tarve kokea yhteenkuuluvuutta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Onko täällä muita juurettomia, jotka kokevat ehkä syvempää ulkopuolisuutta, vaikka se ei välttämättä käytöksestä päällepäin edes näkyisi?

PS. Ihanaa lauantai-iltaa! ❤️