Käsittelemätön tunne jää kehoon elämään
Kun nuorena toimin ihmissuhteissa hyvin pitkälti impulsiivisesti ja reaktiivisesti, nykyään pyrin olemaan fiksumpi ja aikuismainen. Samalla ajattelen että toimiessani järkevästi muiden kanssa, teen palveluksen itselleni, sillä jokainen riidoissa päättynyt käsittelemätön ihmissuhde jää kehoon elämään. Oli kyse sitten päättyneestä parisuhteesta tai ystävyydestä, sen negatiivinen energia saattaa vaikuttaa meissä jopa vuosienkin jälkeen, ellei asioita ole viety päätökseen. Ennen terapiaa en ollut asiaa koskaan ajatellut, sillä olin aina toiminut täysin päinvastaisella – jo lapsuudessa opitulla tavalla sitä lainkaan kyseenalaistamatta. Minulle on siis ollut täysin luontevaa erota riidoissa ja jättää asioita ”auki”. Pitkään jopa valheellisesti ajattelin, miten selvittämättä jätetty on minulle huomattavasti helpompaa kuin asioiden selvittäminen. Veikkaan että osittain juuri tästä syystä ajauduin itseni kanssa sellaiseen pisteeseen, jossa voin todella huonosti. Sisälläni oli niin paljon taakkaa, joka oli kasaantunut ja jäänyt sinne elämään, enkä enää löytänyt työkaluja sen purkamiseen.
Etenkin viime aikoina olen kuullut useampaan otteeseen läheisteni suusta, miten heitä suorastaan ärsyttää puolestani erinäiset ihmissuhteisiini liittyvät asiat, tai kuinka he olisivat tilanteessani raivona. En missään nimessä sano etteikö jokaisella olisi oikeus tunteisiinsa, mutta itse huomaan nykyään toimivani hyvin eri tavoin kuin aikaisemmin. Vaikka en sano, etteikö minullakin voisi olla paha mieli ja olo, silti samaan aikaan haluan selvittää asiat hyvässä hengessä. Olen väsynyt turhaan vihoitteluun ja riitoihin, enkä yksinkertaisesti jaksa sitä taakkaa, joka syntyy esimerkiksi vihan tunteiden kantamisesta tai niiden vallassa olemisesta. Huomaankin nykyään ennemmin antavani anteeksi ja ymmärtäväni, kuin olevani vihainen tai katkera. Tämä nyt ei tokikaan sitten tarkoita sitä että pettäminen, valehtelu tai muu vastaava tulisi antaa tuosta vain anteeksi, mutta yleisellä tasolla pyrin aina miettimään asioita laajemmasta näkökulmasta. Kaikissa ihmissuhteissa kun on aina erilaisia ihmisiä ja se, miten ajatellaan ja reagoidaan, on hyvin yksilöllistä. Jos ajattelen kaiken ainoastaan itseni kautta, on se aika suppea näkökulma. Ja ylipäänsä – voinko aina odottaa että muut vastaavat tarpeisiini tai tekevät minulle sen, minkä toivoisin heidän tekevän? Olen tullut siihen lopputulemaan ettei koskaan kannata odottaa mitään automaattisesti ulkopuolelta, koska siihen emme vaan yksinkertaisesti voi vaikuttaa. Ainut asia johon voimme vaikuttaa, on se kaikki, mikä lähtee meistä itsestä.
Palatakseni tekstin alkuun, haluan mainita omakohtaisten kokemuksien perusteella muutaman sanan siitä, miten käsittelemättömät kokonaisuudet jäävät kehoon elämään. Itselläni on tosiaan tästä jonkin verran kokemusta, sillä se oli aikaisemmin minulle luontainen (ja lapsenomainen) tapa hoitaa solmuun menneet ihmissuhteet, koska en osannut muutakaan. Tuosta seurasi kuitenkin jatkuvaa pahaa oloa, melankolisuutta, ärtyneisyyttä ja hermostuneisuutta. Jos esimerkiksi vertaan aikaisempaa itseäni nykyiseen, olen todella harvoin enää hermostunut. Silloin kun sisälläni oli paljon käsittelemätöntä mielipahaa, haavoja ja jopa katkeruutta, olin jatkuvasti jossain määrin huonovointinen. Eikä aina siis tarvitse olla kyse edes mistään kovin suuresta ”ongelmasta”, vaan ihan vaikka jo pelkkä riitakin saattaa jäädä kalvamaan, ellei sitä selvitetä. Nykyään inhoankin enemmän kuin mitään sellaista ”hiljaisuuden” kulttuuria, jossa asiat jätetään auki, eikä niihin enää palata. Toki toisinaan tarvitaan pieni välimatka itse tilanteeseen ennen kuin siihen kyetään käsiksi käymään, mutta tärkeintä on, ettei asioita jätetä käsittelemättä. Vaikka sitä joutuisi itse näennäisesti alentua hieromaan sopua, teen sen nykyään jopa hyvin mielelläni. Joka kerta jos pyydän anteeksi toiselta ilman että saan häneltä ikinä vastausta, koen sen silti vapauttavaksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun itse tekee aloitteen ja toimii, jää loppu vastapuolen harteille, jolloin voi olla hyvillä mielin siitä että on tehnyt voitavansa.
Toki monissa asioissa tämä jo kertomani ei ole helppoa, eli jos esimerkiksi kumppani tai ystävä loukkaa pahimmalla mahdollisella tavalla, ei anteeksi antaminen ole mikään simsala bim tuosta noin tehty. Usein asiat vaativatkin aikaa ja niiden työstämistä pala palalta. Vaikka itsekin paljon aikanaan mietin, ansaitsinko sitä tai tätä kohtelua, nykyään pyrin näkemään sen kaiken minua kasvattavana. Olen varma ettei kukaan ansaitse huonoa kohtelua, mutta usein sekin opettaa meidät vaatimaan asioita ja ehkä ymmärtämään sen, mitä todella haluamme? Ja pyrin nykyään ennen kaikkea aina miettimään, miten teen hallaa itselleni, jos otan kantaakseni katkeruuden taakan? Jos en anna anteeksi toiselle, miten samaan aikaan en anna anteeksi itsellenikään? Liian usein sitä ajattelee kuinka haluaa osoittaa toiselle mieltään, vaikka todellisuudessa sitä mieltään osoittaa samalla myös itselleen.
Tällaisia ajatuksia olen tosiaan viime aikoina mielessäni pyöritellyt ja huomannut omassa käytöksessä muutosta vuosien takaiseen. Ehkä asioiden käsittelyllä on sitten kuitenkin ollut vaikutuksensa, vaikka välillä on tuntunut kuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi. Pikkuhiljaa sisäistämällä sitä muutosta näemmä tapahtuu ja huomioita alkaa tekemään ihan käytännön tasolla.
Oletteko tehneet vastaavia huomioita, tai muuttaneet tapaanne suhtautua riitatilanteisiin tai ongelmiin?