Keskeneräinen

Kesä lähenee kovaa kyytiä ja niin lähenevät myös minun kolmekymppiset. Havahduin tuossa pari viikkoa sitten siihen, että kohtahan on oikeasti pakko alkaa juhlia järjestämään jos haluaa todella aikaansaada jotain ikimuistoista ilman viime hetken stressiä. Nuo bileet ovat minulle sellainen juttu, jonka suhteen olen ollut todella ristiriitaisella fiiliksellä. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että koen olevani niin keskeneräinen täyttämään 30 vuotta. En vaan ole sellainen tyypillinen 30-vuotias, jonka elämässä olisi kaikki raiteillaan. Olen itse asiassa suoraan sanottuna aivan päinvastaisessa elämäntilanteessa. Todella moni asia on auki ja voisin mieluummin täyttää vaikka 28!

Pahin kriisivaihe on varmasti läpi käyty, mutta sellainen tietynlainen mietintä on ollut kyllä kokoajan päällä. Asioita jollain tavalla funtsii eri tavoin, kun tietää olevansa kohta oikeasti aikuinen. Eniten on jännittänyt oma keskeneräisyys ja se, etten oikein haluaisi ottaa sitä vanhenemisen vastuuta vieläkään harteilleni. En loppupeleissä ole vielä täysin varma mitä elämältäni haluan ja koen olevani vaiheessa. Vaikka tiedän elämän olevan jatkuvaa kasvua ja se muutos mikä minussa on tapahtunut ikävuosien 20-30 välillä, on niin huima, silti oma keskeneräisyys paikoitellen ahdistaa. Vertaan omaa elämäntilannettani ehkä liikaa muiden elämäntilanteisiin ja sitä kautta peilaan asioita omaan ikääni. Todella turhaa, tiedän.

Ollaanko me loppupeleissä koskaan valmiita? Tai missä kohtaa tulee se tilanne, että nyt tiedän olevani siinä pisteessä, johon olen aina halunnut tai jota olen aina tavoitellut? Onko sellaista lopulta olemassakaan? Vai onko elämä arjen onnellisuutta ja ikään kuin jatkuvia välietappeja ilman mitään tiettyä lopullista päämäärää? Kun ihminen saavuttaa asioita, se kaipaa aina automaattisesti uuden päämäärän pysyäkseen motivoituneena. Mitä jos elämä onkin vaan sitä? Eteenpäin menemistä, iloa, surua ja onnellisuuden tavoittelua? Niitä jatkuvia välietappeja.

Toisaalta ajattelen niin, että jokainen meistä kasvaa omaa tahtiaan. Joku tietää jo parikymppisenä mitä haluaa elämällään tehdä – toinen ei vielä nelikymppisenäkään. Ei pitäisi asettaa itselleen mitään ahdistavia mittareita iän mukaan, vaan ennemmin tavoiteltavia asioita, jotka eivät ole sidoksissa ikävuosiin. Jokainen meistä kuitenkin kulkee omaa polkuaan ja jokaisen elämä vie juuri kuten se vie. Kaikki tässä maailmassa ei aina mene kuten toivoisimme ja välillä joudumme myös pettymään. Veikkaan, että juuri kaikki tämä kasvattaa ja tekee meistä kokoajan valmiimpia ja valmiimpia. Oli sitä maalia sitten olemassa tai ei.

Kamppaileeko kukaan muu keskeneräisyyden kanssa? Miltä teistä muista tuntuu, jotka täytätte tänä vuonna kolmekymmentä? Onko ahdistusta ilmassa vai odotatteko tuota päivää innolla? :)