Kirottu viisivuotissuunnitelma

Olen aina ollut äärettömän huono suunnittelemaan elämää kovin pitkälle. Elämässä tulee olla tilaa fiilispohjaiselle toiminnalle ja spontaaniudelle, jonka vuoksi liiallinen suunnitelmallisuus saa minut näkemään punaista. Ikä tuo kuitenkin tullessaan tietynlaista vastuuta ja väkisin ajatuksia tulevasta. Vaikka tiedän, ettei pidä antaa yhteiskunnan normien säädellä omaa tulevaisuutta tai elämää noin muutenkaan, kyllä ne silti paikoitellen vaikuttavat omaan ajatusmaailmaan. Minusta ainakin tuntuu, että juuri kolmenkymmenen paremmalla puolella olen kriiseillyt elämässäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin, sillä tulevaa katsoo huomattavasti kriittisemmin. Kun nuorempana oli helppo vaan ajelehtia loputtoman pitkältä tuntuvan elämän aalloilla fiilistellen, nykyään paikkaansa miettii jatkuvasti tarkemmin. Teenkö oikeita asioita ja olenko onnellinen? Mitä haluan tulevaisuudelta, menenkö kohti unelmia ja mitä tavoittelen?

Tiedostan, että pitkälti kammooni suunnitella elämää pitkälle eteenpäin ja sitoutua asioihin pitkäjänteisesti, vaikuttaa jonkinlainen juurettomuus, joka minussa on hyvin syvällä. Lapsuuteni ei tosiaan ole ollut yhteen paikkaan sidonnainen ja siellä on ollut elementtejä, jotka ovat vahvistaneet irrallisuuden kokemusta. Koen edelleen tänä päivänä hyvin usein ulkopuolisuuden tunnetta ja oikeastaan ainoat ihmiset, joiden seurassa tunnen olevani osa jotain tärkeää, ovat lähimmät ystäväni. Myös koti on minulle äärettömän tärkeä paikka ja täällä olen turvassa. Tiedän, että tässä on pitkälti kyse omasta tunnetason kokemuksesta, eikä se ole missään nimessä totuus kuin itselleni. Hyvin usein olenkin se ihminen, joka päättää pitää tietyn etäisyyden ihmisiin tai esimerkiksi välttelee sitoutumista yhteen työtehtävään liian pitkäksi aikaa. Myös miesten suhteen olen huomannut kiintyväni herkkiin, luoviin ja itsensä kanssa ”kipuileviin” henkilöihin, joiden kanssa asiat ovat huomattavasti monimutkaisempia. Kaikkia näitä tekijöitä taitaakin loppupeleissä yhdistää juuri pelko sitoutua. Vaikka olen eroni jälkeen ajatellut, etten olisi sitoutumiskammoinen ja haluan parisuhteen, viime aikoina olen kyseenalaistanut omaa käytöstäni näidenkin asioiden suhteen hyvin paljon.

Kun mietin elämääni viiden vuoden päähän, olen jo 37-vuotias. Se tuntuu aika hurjalta, enkä suoraan sanottuna juuri nyt edes uskalla ajatella, missä tuolloin olen tai millaisessa elämäntilanteessa. Tämä jakaa ihmiset varmasti kahteen koulukuntaan, eli osa ei halua suunnitella tai luoda mielikuvia, kun taas osalle on erittäin tärkeää suunnitella ja mitä pidemmälle, sen parempi. Minun vastauksen jo tiedätte, mutta samaan aikaan haluan kertoa, että haaveilen tulevaisuuden suhteen kuitenkin hyvin monesta asiasta. Eli käytännössä haluan elää hetkessä ja nauttia siitä niin hyvin kuin tässä älypuhelin sekamelskassa voi, mutta mielen syövereissä minulla on kyllä paljon unelmia. Puhun näistä harvoin ääneen ja olen miettinyt, miksi se on niin vaikeaa? Ehkä pelkään, mikäli sanon unelmani ääneen, etteivät ne toteudu? Tai jos en saa niitä toteutumaan, olen epäonnistuja paitsi itseni, myös muiden silmissä?

Jos mietin, useamman unelman olen jo toteuttanut, jonka vuoksi itselleen tulee olla armollinen ja välillä ihan oikeasti muistuttaa itseä siitä, millaisen matkan on käynyt pisteestä a, pisteeseen b. Mutta ehkä tässäkin itseäni on jarruttanut se, ettei oman paikan löytäminen ole ollut helppoa ja edelleen säännöllisesti sen kyseenalaistan. Vaikka teen mukavia asioita, opin jatkuvasti uutta ja tiedän, miten kaikki tämänhetkinen on eteenpäin vievää, silti välillä koen arjessa asioiden junnaamista ja jonkinlaista ahdistusta tulevasta, sekä nimenomaan siitä, kuinka kaikki on niin auki. Ristiriitaista eikö? Ei halua suunnitella elämäänsä pitkälle tulevaan, mutta samaan aikaan epämääräisyys herättää paikoitellen ahdistusta? Voinko koskaan edes tuntea oloani täysin kodiksi jossain, mitä jos olen ikuisesti tällainen haahuilija? Uskon siihen, että usein näitä tuntemuksia herättää jonkinlainen rauhattomuus itsensä kanssa, jota ei voi paikata kukaan muu kuin me itse. Tai en tiedä voiko sitä paikata, vaan ennemminkin löytää jostain – kuten uskovaiset löytävät Jumalasta ja Joogit joogasta? Ehkä ihmisellä on vaan sisään rakennettu kaipuu johonkin merkityksellisyyden tunteeseen ja siihen, että kuuluu syvästi johonkin.

Toisaalta samaan aikaan tiedän ja haluan muistuttaa itselleni ja varmasti monelle muulle, ettei kaikilla ole pakko olla sitä kirottua viisivuotissuunnitelmaa. Itse asiassa kukaan muu ei määrittele sitä, mikä on oikea tapa elää, vaan se väylä tulee jokaisen itse löytää. Ja ylipäänsä, miksi olisi häveliästä sanoa ääneen, ettei ole varma mihin suuntaan on menossa, tai onko suunta sittenkään oikea? Nykyään tuntuu, että kaikessa tulisi olla niin tietoinen, ettei epävarmuudelle anneta sijaa, vaikka sekin on täysin luonnollinen tunne tuntea. Loppupeleissä emme ole elämästämme vastuussa kuin itselle.

Millaisia ajatuksia viisivuotissuunnitelma teissä herättää? Ahdistaako vai löytyykö teiltä sellainen? Voiko joku samaistua fiiliksiini?