Kuinka tunnistaa omat rajansa ihmissuhteissa?
Olen vasta terapiassa käydessäni havahtunut siihen, kuinka huono olen tunnistamaan omia rajoja ja määrittelemään esimerkiksi sitä, mitä olen valmis ihmisiltä vastaanottamaan. Olen aika tyypillinen venyjä ja vaikka saatan ärsyyntyä jos minua pyritään ohjailemaan tai asioista huomautellaan, en kuitenkaan ärsytyksen lisäksi vedä rajaa ja sano suoraan että hei, en ole valmis kuuntelemaan tällaista. Vähän sama asia on myös se, että minun on hankala vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Kuten olen kirjoitellut, teen täyttä päivää enkä esimerkiksi rajaa työpäiviäni siihen että työt loppuvat klo. 16.00 kuten aikanaan toimistotyössä. Sitä on ikään kuin aina töissä ellei sitten tee töitä valmiiksi niin että voi vaikka viikonlopun lomailla. Minulla on aika paljon sellaista ääripääkäytöstä, jonka itsekin tiedostan. Oli siis kyseessä työ, vapaa-aika tai ihmissuhteet – rajojen vetäminen on paikoitellen minulle haastavaa.
Uskon etten ole taipumukseni kanssa yksin. Vaikka en luokittelisikaan itseäni mitenkään erityisen kiltiksi ihmiseksi – siis sellaiseksi joka tekee asioita miellyttääkseen muita – niin omien rajojen tunnistaminen on hankalaa. Veikkaan että tässä on kyse myös itsensä arvostamisesta ja siitä, ettei sitten kai loppupeleissä pidä itseään niin suuressa arvossa, että olisi rohkeutta sanoa ihmisille suoraan jos kokee tulevansa loukatuksi? Tai ei ehkä yksinkertaisesti vaan osaa? Kun on tottunut kuuntelemaan ja ajattelemaan että kestää, niin ehkä se kestäminen on vaan sen verran luontaista? Historiassani on kokemuksia siitä, että toinen ihminen on vähätellyt tai jatkuvasti jollain tavalla kommentoinut minua. Kun tuollaista kuuntelee riittävän pitkään, sietokyky kasvaa. Omalla kohdallani tuollainen paha olo on kanavoitunut ärsytyksenä ja huonotuulisuutena, koska en ole osannut oikein muutakaan puolustukseksi. Samaan aikaan kun en ole tunnistanut omia rajojani, en ole osannut vetää rajoja siihen käytökseen jota itsekin annan ulospäin. Pitkään käyttäydyin ikään kuin ”rajattomasti” mikä johtaa erittäin sekavaan käytökseen.
Olen tajunnut tämän rajattomuuteni vasta terapian myötä ja ymmärtänyt, että minulla on oikeus sanoa ei tilanteissa, joissa rajani ylitetään. En suostu enää olemaan ovimatto jolle voi puhua miten haluaa. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty ja vaatiikin sitä, että ihan oikeasti opettelee kerta toisensa jälkeen, ettei otakaan vastaan niitä henkisiä iskuja tai naljailua. Kukaan muu kun ei tee tuota puolestani eikä huolehdi minun rajoistani kuin minä itse. Se että opin kunnioittamaan itseäni ja sitä ettei minun tarvitse kaikkea kestää saattaa viedä aikaa. Yksi hyvä keino tähän on yksinkertaisesti katkaista niitä ihmissuhteita, joissa tällainen kaava toistuu – joko hetkellisesti tai kokonaan. Usein esimerkiksi perhesuhteista ajatellaan, että ne ovat sellaisia ikuisuuden kestäviä ihmissuhteita, joissa et voi asettaa minkäänlaisia rajoja – ovathan he perhettäsi. Asia ei kuitenkaan ole noin ja jos toistuvasti koet rajojen ylitystä läheisiltäsi, on sinulla oikeus tehdä asialle jotain. Se on muuten jännä että mitä läheisempi ihminen rajojasi ylittää, sitä vaikeampaa siihen on tehdä stoppi. Mukana lienee jonkinlainen satutetummaksi tulemisen aspekti joka pelottaa.
Kuten sanoin, minulle on ollut hankalaa nimenomaan se itse rajojen tunnistaminen. Jos esimerkiksi jonkun keskustelun jälkeen minulla on ollut todella huono olo päiviä, tai se on laukaissut ärsyyntymistä, en ole siltikään osannut välttämättä yhdistää kyseistä tunnetta tapahtuneeseen. Yksi merkittävä keino ymmärtää tapahtunut on nimenomaan se, miltä tuntuu. Jos toisen sanat aiheuttavat ahdistusta tai pahaa mieltä, on tuo aika selkeä merkki siitä, että rajasi on ylitetty. Usein rajojen asettaminen saattaa liittyä myös siihen ettei uskalla sanoa johonkin ei – ottaa ikään kuin vastaan ekstra työtä koska ei sana ei vaan tule suusta. Tässä kohtaa on mielestäni hyvä pyytää vaikka hieman lisää aikaa mietiskellä ottaako työn vastaan vai ei. Sen sijaan että heti suostuu, voi pyytää ”itsekkäästi” sitä lisäaikaa. Usein tuossa kohtaa aika auttaa ja kohta sinulla onkin jo selkeämpi vastaus ja kenties perustelutkin, miksi et ota nyt lisää asioita kontollesi tai miksi päädyt ottamaan.
Minun rajani ovat vastuullani ja olen saanut viime aikoina hurjasti voimaa siihen, etten hyväksy mitä tahansa käytöstä. Samaan aikaan toki pitää opetella myös oman käytöksen suhteen sitä, että hallitsee silläkin saralla asiat – eli ei päästä suustaan mitä sattuu vaan opettelee kunnioittamaan myös muiden rajoja. Rajat ovat opettelua ja jos niitä ei ole oikein koskaan elämässä ollut tai toistuvasti on joutunut niistä lipsumaan, vie käytöksen muuttaminen jokusen hetken aikaa.
Heräsikö teillä ajatuksia aiheesta tai onko muilla ollut ongelmia omien rajojen tunnistamisessa?
Kuvat: Iines / edit: minä