Kun kaikki ei ole ok
Mulla on tällä hetkellä sellainen olo, että tahtoisin niin avata fiiliksiäni tänne. Itseasiassa omalla kohdallani se ehdottomasti paras tapa purkaa ja jäsentää ajatuksiaan on juurikin tämä blogi. Pidin koko lapsuuden/varhaisnuoruuden päiväkirjaa aina sinne 19-vuotiaaksi saakka. Toki omaan päiväkirjaan kirjoitti vielä paljon rehellisemmin ja suoremmin asioista, jolloin sitä muutaman kerran sitten raivottiinkin äidille, kun hän päätti avata tuon salaisen arkkuni. Sitähän nimittäin kirjoitetaan ei kenellekään muulle, kuin itselleen… Blogiani taas lukee kymmenet tuhannet tyypit, joten ei tämä ihan päivikseen verrattavissa ole, mutta tänä päivänä on itseasiassa itselleni samanlainen kanava purkaa fiilksiä.
Eniten ehkä rakastan sitä, että saan teiltä vertaistukea. Siellä ruudun toisella puolella onkin yhtäkkiä ihminen, jolla on täysin samanlaisia kokemuksia tai samanlainen ajatusmaailma. Jostain muustakin tuntuu samalta, mitä? Se on oikeasti aina yhtä lohduttavaa, tai vastaavasti ilostuttavaa. Tottakai olemassa on aivan ihania ystäviä ja tukihenkilöitä mutta itse olen esimerkiksi paljon huonompi selittämään asiat suullisesti, kuin kirjoittamaan ne paperille. Ja jostain syystä suullaan on huomattavasti vaikeampi pukea sanoiksi tuntemuksiaan, varsinkin negatiivisia sellaisia. Ehkä se oman haavoittuvaisuuden avaaminen muille ihmisille face to face on vaan loppupeleissä aika vaikeaa. Parin lasillisen jälkeenkin…
Se mistä tahdon kirjoittaa epäsuoran suorasti on se, että kaikki ei nyt tosiaan ole hyvin. En oikein tiedä mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan mutta tällä hetkellä fiilikset ovat todella ikävät. Ollaan asioiden äärellä, jotka ovat itselleni niitä kaikista arimpia ja vaikeimpia, tunnemaailma. Ollaan siellä epäonnistumisen maastossa, tai niin minä asian koen. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun kokee epäonnistuneensa, se syö sisintä ja syvältä…
Mä olen ehkä aina ollut sellainen tyttö vähän liikaakin, joka on selviytyjä. Arvostaa naisten vahvuutta ja sitä, että selviää vaikeimmastakin suosta. Vellon masennuksessa hyvin vähän aikaa ja jatkan aina eteenpäin. Tavallaan jätän monet tunteet käsittelemättä, koska painan vaan eteenpäin. Onhan se nyt he*metin paljon helpompaa!! Otan sen kovan kilven esiin, ei mua satuteta. Sitten tulee taas niitä hetkiä, jolloin olen ihan palasina. Ikäänkuin se herkkä pikkutyttö, joka aikanaan itki peläten tulevaa.
Musta on tärkeää tiedostaa se, että välillä on ok olla rikki, hajalla, pahalla mielellä tai oikeasti vaan niissä fiiliksissä ettei elämästä tule mitään. Se on inhimillistä ja osa ihmisyyttä. Aina ei tarvitse jaksaa painaa jos ei vaan kykene. En tällä hetkellä pysty tai tahdo kirjoittaa enempää, enkä tarkemmin mihin elämän osa-alueeseeni nämä fiilikset liittyvät, mutta ehkä jossain vaiheessa. Ehkä päiväkirjani tietäisi jo yksityiskohtaisesti mutta ei blogini.
Vaikken asiaa varsinaisesti täällä avaakaan, helpottaa mua jollain tapaa sanoa se täällä ettei kaikki ole hyvin. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on teitä, jotka kamppailette samojen fiilisten kanssa jollain elämän osa-alueella. Aina ei jaksa kirjoittaa tsemppaavasti ja muita rohkaissen. Välillä on ok olla bloggaaja, jolla ei ole kaikki hyvin ja sanoa se ääneen.
Ihanaa perjantaina, kiitos kun olette siellä. <3