Kun sitä suojelee itseään liikaa

Havahduin tuossa taannoin siihen, kuinka olen lipunut jatkuvasti suojelevampaan ja suojelevampaan olotilaan itseni kanssa. Minulle on kehittynyt ikävä särkymisen pelko ja siksi ehkä tietyllä tapaa välttelenkin ihmissuhteita, joissa laitan itseni likoamaan. Mitä jos jälleen petyn pahasti? Mitä jos taas kerran annan itsestäni palasen, mutta siitä seuraakin ainoastaan pahaa oloa sekä särkynyt sydän? On niin paljon helpompaa elää tunteiden suhteen stabiilissa olotilassa, jossa ei ota turhia riskejä suuntaan tai toiseen.

Olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään ihmisiä, jotka ovat sitoutumiskammoisia. Sitoutumiskammo on tietynlainen puolustusreaktio ja keino suojella itseään sekä sisintään. Kun et anna liikaa, et edes sitä pikkusormea – se ei vie kättäsi. Välttelemällä syvempiä ihmissuhteita ennaltaehkäiset myös mahdollisen särkymisen. Ihmissuhteissa, kun on niin usein kyse siitä, että luotetaan ja annetaan mennä, jolloin otetaan samalla riskejäkin suuntaan sekä toiseen.

Haluan olla avoin rakkaudelle ja sille, että uskon jonkun ihmisen vievän vielä sydämeni – ihan oikeasti haluan! Ja ehkä joku osa minussa edelleen tuohon uskookin, että oikean ihmisen osuessa kohdalle yllätän itseni ja pikkuhiljaa myös suojakuoreni murtuu. Asiat vaan etenevät luonnollisella tavalla, eikä minun tarvitse miettiä pelkojani. Toisaalta taas takaraivossani raksuttaa se kuinka kaikki voi mennä pommiin ja herään jälleen jokaiseen aamuun sydän riekaleina. Kun on vihdoin saanut itsensä hyvään kuntoon, sitä ehkä tietoisestikin pyrkii välttämään asioita, jotka saattavat aiheuttaa henkistä takapakkia. Totuushan on kuitenkin se, että jos ei ole yhtään mitään valmis itsestään antamaan – ei sitä voi saadakaan mitään takaisin. Elämä on riskien ottamista ja ihmissuhteet ovat riskien ottamista.

Toisinaan aikuisuus on kyllä ahdistavaa. Jokainen läpi käyty asia kasvattaa mutta samaan aikaan elämänkokemukset jättävät myös niitä negatiivisiakin jälkiä. Jos mietitään vaikka sitä ensirakkautta – kuinka avoin silloin olikaan eikä edes osannut kuvitella, että toinen ihminen ei olisi sinua varten lopun elämää. Nykyään vastaavassa tilanteessa on vaikeaa olla yhtään naiivi tai sinisilmäinen, vaikka toisinaan se olisi ehkä suotavaakin. Sitä vaan pelkää alitajuisesti liikaa, kehittelee suojamuureja. Pelot taas pohjautuvat muistoihin ja ne vaikuttavat tahtomattammekin. Ainut tie ulos peloistaan on kohdata ne rohkeasti, ottaa riskejä ja työstää niitä.

Toisaalta nämä ongelmat ovat tuttuja ajalta ennen viimeisintä parisuhdettanikin. Oli hyvin paljon pelkoa siitä, ettei juttu kanna ja sitten jälleen särkyy. Kuitenkin jossain kohtaa sitä alkoi vaan luottamaan ja unohti täysin pelätä, hylkäsi ne kaikki vastaan pistävät sekä ennakkoluuloiset suojamuurinsa. Kun on tilanteessa jossa luottaa toiseen ihmiseen ja ihmissuhteeseen, kyllä se kantaa. Tuo tilanne on nimenomaan se, johon sydämeni pohjasta toivon vielä pääseväni. Toivon, että suojamuurini ovat rikottavissa ja uskallan ottaa riskejä. Karu fakta on nimittäin se, että mitä useammin sitä pettyy ihmissuhteisiin, sitä vaikeampaa niihin on jatkossa luottaa. Ja ylipäänsä se, että viitsiikö enää ottaa riskejä oman sisimpänsä uhalla? Kynnys ottaa niitä nousee ja ihminen, jonka vuoksi niitä haluaisi ottaa, muodostuu helposti omassa päässä suorastaan yli-ihmiseksi – sellaiseksi, jota ei muuten ole edes olemassakaan.

Kengät River Island / Housut Levi`s / Neule second hand / Laukku Rebecca Minkoff / Kello Cluse (saatu) /  Hattu second hand

Hankalia juttuja, joita ei muuteta yhdessä yössä. Kuitenkin se, miten omaa ajatusmaailmaansa työstää on yksi kanava päästä eteenpäin tässäkin asiassa. Pelkojen hylkääminen, riskien ottaminen ja ihan oikeasti suojamuureista luopumisen opetteleminen. Itse ainakin koen, että on hyvin tärkeää, että tiedostan suojeluvaistoni ja sen, miten se on pitkälti toimintaani viime kuukaudet ohjannut. Tiedostamisen kautta on mahdollisuus työstää asiaa sekä kohdata tunteitaan. Kohtaaminen taas vie varmasti eteenpäin ja siihen tahdon kovasti uskoa.

Kuulostaako tekstini korvaasi ehkä tutulta? Olisi kiva kuulla jos muillakin on vastaavia tuntemuksia ja/tai miten olette päässeet noista henkisistä suojamuureistanne eroon?

 

Kuvat: Taru / edit: minä