Kun ystävyys viilenee
Viime vuoden puolella kirjoittelin aikuisiän ystävyyssuhteista ja siitä, kuinka olen solminut ne elämäni parhaimmat ihmissuhteet vasta aikuisena. Lapsuudessa ja nuoruudessani muuttelimme sen verran paljon, että ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi. Minulla ei siis ole kokemusta niistä elämän mittaisista ystävyyssuhteista ja ihmisistä, joiden kanssa on käyty sama alakoulu ja joiden kaasoina saatellaan ystävää alttarille. En silti ajattele että sillä on oikeastaan merkitystä, onko tunnettu viisi vai viisitoista vuotta. Uskon siihen, että ystävyys voi syntyä jopa ensikohtaamisella jos ihmisillä vaan synkkaa, eikä sen kestolla sinällään ole merkitystä. Tietenkin ne viiden vuoden takaiset ystävät tuntee sinut paremmin kuin uudet tuttavuudet mutta estehän lyhytkään tunteminen ei ole aidon ystävyyden synnylle!
Mutta mites sitten se kolikon kääntöpuoli? Kun olet ollut jonkun ihmisen kanssa todella läheinen mutta pikkuhiljaa etääntyminen tapahtuu. Olen ollut näissä tilanteissa elämäni aikana muutamiakin kertoja. Ehkä suurin tällainen etääntyminen tapahtui vuosia sitten, kun silloisen parhaan ystäväni kanssa aloimme etääntymään toisistamme. Olimme juhlineet ja eläneet täysillä nuoren ihmisen elämää siinä parinkympin paremmalla puolella useammankin vuoden ajan, kunnes molemmat alkoivat ehkä miettimään enemmän, mitä elämältä haluaa. Tuossa kohtaa tuli molemmin puolin sitä oman identiteetin hakemista ja lopullisesti ystävyytemme taisi viiletä minun alettua seurustelemaan. Tuokin on muuten hyvin tyypillistä, että parisuhde etäännyttää ns. symbioosiystävyydet, joissa kaikki on totuttu tekemään yhdessä. Nuorelle sinkulle tuollainen ystävyys on todella luonnollistakin mutta yhtä luontevaa on mielestäni se, että jossain kohtaa opettelee seisomaan omilla jaloillaan.
Aikaisemmin ajattelin, että nuo ystävyyssuhteiden muutokset kuuluvat enemmän sinne parikymppisen elämään mutta viime vuoden aikana havahduin muutamaankin otteeseen siihen, etten enää koekaan samanlaista yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin aikaisemmin sellaista kokenut. Viime kesä ja syksy kun olivat itselleni henkisesti rankkoja, pisti se todella punnitsemaan sitä miten paljon jaksan muille antaa vai jaksanko edes. Yhtäkkiä huomasinkin muuttuneeni jopa hieman välinpitämättömäksi enkä enää jaksanut nähdä ihmisiä, jotka kuormittivat tavalla tai toisella. Kuulostaa nyt ehkä itsekkäältäkin mutta siinä kohtaa kun voimavaroja ei ole, niin niitä ei ole. Tavallaan tuo oma tilanteeni siis etäännytti minua muutamista ihmisistä ja yhtäkkiä huomasinkin, että nähdessämme en vaan koe enää olevani samalla aaltopituudella. Vaikka tavallaan koin etääntymistä, samaan aikaan huomasin vaativani enemmän. Yhtäkkiä itselleni ei enää riittänytkään se, että olen toisen ihmisen ongelmia kuunteleva osapuoli vaan janosin sitä, että ihminen haluaa kuulla myös sen, mitä minulle todella kuuluu. Tuo lienee tietyllä tavalla myös hyvin tervettäkin.
Välillä mietin miksi joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että se yhteinen sävel vaan tuntuu katoavan? Olen tullut oikeastaan siihen lopputulemaan että usein on kyse ihmisten henkisestä kasvusta ja muutoksesta. Viimeisimmissä tapauksissa minä olen muuttunut. Kun käy elämässään läpi kriisivaihetta, se muuttaa arvomaailmaa. Ja osittain tuo kriisi on ehkä vaikuttanut ainakin minuun sillä tavoin, että osaan olla joissain asioissa myös terveen itsekäs. Vaadin ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta ja sitä, etten ole pelkkä jätesanko johon se kaikki roska kaadetaan. Olen myös oivaltanut sen, että ihmisen elämään mahtuu useita ystävyyssuhteita – samalla tapaa kuin parisuhteitakin. Harva ystävyys on elämän mittainen vaan ystävyyssuhteet ikään kuin palvelevat ihmisiä eri elämän vaiheissa. Tietenkin on myös heitä, jotka ihanasti kulkevat rinnalla monia vuosia eikä loppua näy, eli missään nimessä en aliarvioi niitä ihmissuhteita jotka ovat pitkiä! Onhan omassa elämässänikin edelleen ystävyyssuhde, joka on kestänyt kohta jo liki kymmenen vuotta ja edelleen tämä ihminen lukeutuu parhaimpiin ystäviini.
Ystävyyden viileneminen voi olla myös surullistakin. On väärin ajatella, ettei tuollainen etäisyyden tunteen tunteminen voisi aiheuttaa myös ikäviä tuntemuksia. Toisaalta sellainen kasvun aiheuttama etäisyys ihmisten välillä jättää kuitenkin kauniit muistot. Parastahan on jos molemmat kykenevät ajattelemaan suhteesta samalla tapaa, eli ikään kuin hyväksymään sen, että nyt on kasvettu eri suuntiin. Välien katkeaminen tai riitaantuminen on mielestäni samaan aikaan turhinta kuin pahintakin. Usein näille asioille ei kuitenkaan mahda mitään ja ystävyyttä on ainakin omasta mielestäni turha väkisin elvyttää. Tosin joskus sen hajuraon ottaminen saattaa olla väylä siihen, että jossain kohtaa tuo kadotettu yhteys löytyy ehkä uudestaankin?
Ihmissuhteet ovat välillä todella erikoisia eikä niiden suhteen voi noudattaa mitään yhtä tiettyä kaavaa. Kun on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta on siinä suhteessa tosiaan mukana aina kaksi erilaista ihmistä, joilla on mm. omat ajatukset, tulevaisuudensuunnitelmat sekä arvomaailma. Se, että tuo kokonaisuus kohtaa toisen ihmisen kanssa on vähän kuin parisuhdekin – se joko klikkaa tai ei klikkaa. Ja joskus tosiaan myös ajan saatossa viilenee ja lakkaa olemasta.
Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Oletteko kokeneet ystävyyden viilenemisen?
Kuvat: Iines / edit: minä