Miksi ihminen päätyy itsemurhaan?
Toukokuussa Chris Cornell, nyt Chester Bennington. Eipä ole kauaa, kun Raaseporissa nuori mies surmasi itsensä ja entisen tyttöystävänsä. Vastaavia uutisia tupsahtelee sieltä sun täältä jatkuvalla syötöllä mutta totta kai ne aina eniten kolahtavat silloin, kun joku läheinen tuohon ikävään ratkaisuun päätyy tai esimerkiksi taiteilija, jonka tuotantoa olet fiilistellyt koko elämäsi.
Itsehän rakastin nuorempana Linkin Parkia ja kuuntelin sitä todella paljon. Eilen olikin pakko fiilistellä ja kuunnella levyjä läpi – niin paljon muistoja sekä erilaisia tuntemuksia palautui tuon musiikin kautta mieleeni. Linkin Park oli siinä kohtaa elämääni itselleni tärkeä, kun kävin läpi suurta kasvuprosessia ja kamppailin sen kanssa, kuka olen ja minne olen menossa. Nyt mielessä pyörii vaan yksi kysymys, miksi – miksi lahjakas ja menestynyt Chester teki noin ja jätti vaimonsa sekä kuusi lastaan? Hän sai niin paljon ja edessä olisi aivan varmasti ollut vielä ainakin saman verran. Rauha kuitenkin hänen muistolleen ja toivon, että Chester on nyt paremmassa paikassa.
Itsemurha on varmasti asia jota terve ihminen ei kykene koskaan täysin ymmärtämään. Se on erittäin itsekäs päätös, sillä aina jäljelle jää ihmisiä, jotka kokevat valtavaa tuskaa poismenosta. Olen kuitenkin aivan varma, että kovin helpolla ihmiset eivät tuohon ratkaisuun päädy. Taustalla on pakko olla pitkäaikaista masennusta, päihteiden käyttöä, traumoja ja muita asioita, jotka vaikuttavat psyykkeeseen negatiivisella tavalla. Osa ihmisistä on myös mieleltään ns. herkempiä ja nimenomaan herkempiä altistumaan alkoholismille ja/tai psyykkisille sairauksille. Tähän saattavat vaikuttaa myös ne taustat ja eletty elämä, kaikki se, mitä on jouduttu läpi käymään. Tästä huolimatta en usko, että oman elämänsä riistäminen on koskaan helppo päätös ja ajattelisin, ettei psyykkeeltään täysin terve ihminen kykenisi tuota tekemäänkään.
Mietin tänään oman elämäni vaikeimpia aikoja ja sitä, kuinka niihin silloin itse reagoin. Uskon esimerkiksi, että masentuneisuus saattaa ilmetä ihmisillä eri tavoin. Toinen ei tunne enää mistään iloa tai surua, elämä on ehkä yhtä suorittamista joka ei vaan anna mitään (tätä ei välttämättä edes ulkopuoliset huomaa). Joku taas saattaa masentua niin, ettei pysty enää nousemaan sängystä ylös ja suihkussa käyntikin vaatii ponnisteluja. Itsehän en ole koskaan ollut varsinaisesti masentunut, eli sinällään aihe ei ole minulle tuttu muuten kuin muutaman läheisen kautta. Minullakin on kuitenkin välillä ollut erilaisia melankolisuus tiloja, joissa mikään ei ole oikein kiinnostanut ja on tuntunut sille, että haluaisin vaan nukkua. Uskon kuitenkin siihen, että myös me terveet ihmiset käymme välillä läpi masentavia ajanjaksoja. Kun elämä koettelee, on aika normaalia tuntea masentuneisuutta ja alakuloa. Terve ihminen kuitenkin pystyy tiedostamaan tuon olotilansa ja näkemään silti toivoa paremmasta. Hän kykenee hakemaan tarvittaessa oloonsa apua ja ylipäänsä käsittelemään tilannettaan.
Nämä jutut ovat toisaalta varmaan sellaisia, joita ei pysty täysin ymmärtämään kukaan muu kuin alaa lukenut, masentuneiden kanssa työskentelevä tai omassa elämässään masennuksen läpikäynyt. Itse haluaisin niin kovin ymmärtää miten elämä voi viedä niin toivottomaan tilaan, ettei siinä näe enää edes valon pilkahduksia? Toisaalta jos mietin niitä oman elämäni ahdistavimpia hetkiä, jos ne olisivat jatkuneet kuukausi tai vuosi tolkulla – voisi olla psyyke koetuksella. Useimmiten tuohon ahdistukseen tulevat varmasti mukaan myös päihteet, joiden avulla pyritään pääsemään pois tuskasta edes hetkeksi ja laskutiloissa sitten otetaan lääkkeitä helpottamaan oloa. Alkoholihan on esimerkiksi tunnetusti depresantti, jonka käyttö pidemmällä aikavälillä aiheuttaa aika varmasti masentuneisuutta.
Tärkeää olisi mielestäni pitää huolta läheisistään ja kysellä heiltä säännöllisesti, mitä kuuluu. Voi olla, ettei kaikista edes huomaa masennusta eikä monikaan siitä kerro, vaikka sisimmässään kävisivät kovaakin kamppailua. Se, että saisi apua ajoissa olisi tärkeää. Toisaaltahan on myös heitäkin, jotka eivät suostu ottamaan apua vastaan.
Näitä asioita tapahtuu nyt mielestäni jotenkin erityisen paljon, mikä pistää mielen surulliseksi. Elämä on kuitenkin niin suuri lahja ja jos mietitään heitä, jotka joutuvat sen vaikka syöpätaistelun seurauksena jättämään. Jollain tapaa on niin epäreilua, että he joilla on elämänpaloa eivät saa elää mutta toiset riistävät elämän itse itseltään. Aihe ja ainakin omat tuntemukseni sen ympäriltä ovat kovin ristiriitaiset, sillä tavallaan ymmärrän sen, ettei terve ihminen noin tekisi ja masennus on vakava sairaus, mutta toisaalta tulee aina todella paha olo läheisten ja niiden puolesta, jotka jäävät tänne suruprosessia tekemään.
Pahoittelut masentavasta tekstistä mutta Chesterin poismeno aiheutti tuntemuksia, jotka halusin teidän kanssanne jakaa. Jos heräsi ajatuksia tai aihe liippasi läheltä omaa elämää niin saa kommentoida.