Miten olen noussut pettymyksistä?

Kun mietin tällä hetkellä itseäni, koen oloni henkisesti erityisen voimakkaaksi. Verrattuna siihen, millaisessa jamassa olin tuossa alkutalvesta, olen voimaantunut todella paljon. Voi olla ettei monikaan anna pettymysten lannistaa itseään, mutta minä olen ihmisenä sellainen että pettymykset vievät herkästi koko elämältä pohjan. Jos muserrun, muserrun todella. Saatan ajatella etten selviä tästä, sillä elän niin vahvasti tunteita todeksi ja jos tunnetilani on ahdistunut, surullinen ja lamaantunut, on tuo olotila se, joka on sitten vahvasti läsnä jokainen vuorokauden tunti. Tämän vuoksi otan pettymykset aina raskaasti enkä osaa noina hetkinä suhtautua optimistisesti elämään. Vaikka tiedän, miten se optimistisuus tulee vielä päätään nostamaan, minun tapa käsitellä pettymykset on tuntea se koko ikävä tunteiden kirjo. En osaa esittää – enkä siksi muuten jaksa feikata positiivista asennetta jos elämässäni on vaikea vaihe meneillään.

Nykyään kun sitä tuntee itsensä paremmin, osaa pettymyksiäkin käsitellä aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Ehkä se merkittävin asia, jonka olen oppinut, on se ettei pettymystä tarvitse hävetä tai piilotella. Jos elämässä tapahtuu iso takaisku, ei sen jälkeen tarvitse olla saman tien jaloillaan. On aivan okei olla surullinen, vihainen, innoton ja negatiivinen. Moni kaihtaa ihmisiä, jotka tuollaisessa tunnetilassa elävät, mutta loppupeleissä noissakaan tunnetiloissa ei ole yhtään mitään hävettävää tai väärää! Tosiystävä tai kumppani pysyy rinnalla vaikka meillä olisikin negatiivisten ajatusten kehä päässä ja pyrkii tsemppaamaan. Jokainen sen nimittäin tietää, ettei tuollainen olotila jatku loputtomiin. Olen joskus kuullut sanottavan että pettymyksestä yli pääseminen vie kokonaisuudessaan puolivuotta – toisinaan jopa kauemmin. On kuitenkin aika lohdullista ajatella, miten ihmismielellä on taipumus koota itsensä ja löytää se elämänilo vaikeidenkin tapahtumien jälkeen. Itsekin todella pohjalla aikanaan käyneenä en voi kuin todeta, miten ihmeellisesti elämä on kantanut. Vaikka joskus teki mieli luovuttaa, en silti luovuttanut ja jaksoin uskoa että elämä tuo eteeni vielä paljon hyvää.

Vaikka elämässäni ei olekaan viime aikoina tapahtunut mitään sellaista ulkopuolelta tulevaa konkreettista, jonka voisi ajatella vahvistaneen minua, on silti tavallaan tapahtunut aika paljon. Olen vihdoin oppinut elämään elämääni itseni kautta ilman ajatusta siitä, kuinka joku toinen tekisi minusta kokonaisen tai esimerkiksi kumppani viimeistelisi onnellisuuteni. Pitkään nimittäin noin ajattelin ja jollain tavalla ehkä jopa häpesin sitä, että miessuhteeni aina epäonnistuvat. En ehkä sisimmässäni kokenut olevani riittävästi itsekseen, vaan perustin liikaa ihmissuhteiden varaan. Tällä hetkellä elämäni on vahvalla jalustalla ja voin ylpeänä sanoa tehneeni sen eteen töitä. Olen keskittynyt itseeni ja siihen, mitä minä haluan. En ole enää valmis luopumaan ja joustamaan aina toisen tahdon mukaan, vaan osaan paremmin arvottaa omat tarpeet korkeammalle. Tämä on mielestäni sellaista tervettä itsekkyyttä, jonka tiedän kantavan. Ehkä myös osittain sen vuoksi koen oloni tällä hetkellä voimakkaaksi, sillä olen löytänyt voiman lähteen, mutta toisin kuin aikaisemmin, olen löytänyt sen itsestäni enkä kenenkään muun ihmisen kautta.

Vanha viisaus sanoo että pettymykset tekevät meistä entistä vahvemman ja kasvattavat. Niin vahva ei aina tarvitse olla, mutta kasvattavaa se kyllä on. Pettymykset antavat myös perspektiiviä ja niiden kautta osaamme arvostaa myös sitä kaikkea hyvää, jota elämässämme on. Itse pettymyksen hetkellä tätä asiaa harvoin pystyy tästä näkökulmasta katsomaan, mutta lohdullista on tietää, miten aina tulee se hetki kun se on jälleen mahdollista. Omassa elämässä olen huomannut, kuinka oikeastaan se suurin asia, joka auttaa pettymyksen ylitse, on vihasta ja sellaisesta uhrin asemasta luopuminen. Huomaankin herkästi syyllistyväni noihin kahteen tunnetilaan ja ikään kuin vellovani siinä pettymyksen olotilassa. Kuten jo mainittu, myös negatiiviset tunteet ovat okei, mutta jossain kohtaa niistä on päästettävä irti, jotta eheytyminen voi alkaa. Se ei tietenkään siinä kohtaa ole helppoa, mikäli pettymys on ollut niin lamaannuttava, että se haittaa arkea ja on johtanut jopa masennukseen. Masentuneelle ei auta toitottaa ryhdistäytymisestä, vaan siinä kohtaa tarvitaan jo järeämpiä aseita pettymysten käsittelyyn, kuten esimerkiksi terapiaa.

Vaikka tuskin voimme koskaan opetella täysin suojelemaan itseä, sellainen joku itsesuojeluvaisto on ihan hyvä olla olemassa. Jotta vältymme jatkuvilta pettymyksiltä, on asioita hyvä punnita tarkemmin ja miettiä, mikä on itselle hyvästä? Tämä raja on toki häilyvä, sillä pahimmillaan se johtaa siihen, ettei enää uskalla ottaa askelia suuntaan tai toiseen koska pelkää liikaa pettyvänsä. Itse olen tällä hetkellä erityisen varovainen tietyillä elämän osa-alueilla ja tämän kyllä tiedostan. Toisaalta myös tiedän että kyllä ne suojamuurit vielä laskevat, mikäli oikea aika ja paikka tulee. Tämä tosin vaatii vahvaa luottamusta ja tunnetta siitä, että haluan muurit laskea. Jossain kohtaa kamppailin näitäkin vastaan, mutta nyt olen sitä mieltä kuinka minulla on oikeuteni muureihin. Minulla on oikeus suojella itseäni pettymyksiltä mikäli niin tahdon. Jos en tällä hetkellä halua elämääni yhtään ongelmia tai riskialttiita tilanteita, se on valintani. Tämä ajanjakso ei varmasti kestä loputtomiin, mutta tällä hetkellä priorisoin. Laitan omat tunteet ja elämän etusijalle, ihan sama mitä muut siitä ajattelevat.

Teksti lähti hieman laukalle tyypilliseen tapaan, mutta aihe vaan herättää itsessäni aika paljon ajatuksia ja tunteita. Aihe on minulle omalla tavallaan myös herkkä, sillä olen aika paljon elämässäni pettynyt ja pettymyksiä joutunut käsittelemään. Missään nimessä se ei ole ollut helppoa enkä sano että se varmaan koskaan tulee helppoa olemaan. Toisaalta tällä hetkellä ihanan voimaantuneena näen pettymykset kohdallani minua vahvistaneina, vaikka ne ovat myös musertaneet ja vieneet sinne pohjalle.

Mutta mikä on pettymysten opetus? Tätä on jouduttu harjoittelemaan jo lapsena mittakaavaltaan pienemmissä asioissa. Itse näen että se on nimenomaan se, miten oppii arvostamaan elämää, toisia ihmisiä, itseä ja kaikkea ympärillä. Kun pettyy eikä saa kaikkea haluamaansa, ihminen oppii myös nöyryyttä ja sen, ettei elämä yksinkertaisesti aina mene kuten suunnittelee. Toisinaan pettymykset saattavat myös johtaa erilaisiin elämäntilanteisiin, joiden kautta tapahtuu voimaantumista ja rutkasti hyvää!

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Onko pettymys tuttu tunne?