Miten vapautua anteeksiantamattomuudesta?

Kirjoitan tänään aiheesta, joka on ollut erityisesti viime päivinä läsnä mielessäni. Nimittäin anteeksiantamattomuus ja katkeroituminen sekä se, miten näistä vapautuminen vaikuttaa omaan mieleen, fyysiseen kehoon, olotilaan sekä kaikkeen mitä olemme ja teemme. Kirjoitan nyt hyvin rehellisesti omasta elämästä ja siitä, kuinka olen kärsinyt paljon nimenomaan anteeksi antamisen vaikeudesta. Olen ollut katkera niitä muutamia ihmisiä kohtaan, jotka ovat minua syvästi loukanneet ja muistan kuinka pitkään ajattelin, mikäli joku minua satuttaa, hän ei koskaan tule saamaan minulta yhtään empatiaa. En tokikaan ikinä tekisi kenellekään mitään pahaa, mutta vedin aika kovaa roolia heitä kohtaan, jotka minua satuttivat. Tuo taas oli keinoni suojella herkkää sisintäni ja ennemmin näytin ulospäin kovanaamaa kuin itkin tai nöyrryin muiden edessä. Kaikista pahinta oli kuitenkin se, mitä tapahtui sisälläni. Miten paljon se kaikki anteeksiantamattomuus minua söi ja veikkaan että osittain tuo tukahdutettujen tunteiden taakka johti lopulta siihen masennukseen ja ahdistukseen, jotka olivat läsnä elämässäni päivittäin.

Anteeksiantamattomuus ja katkeroituminen eivät ole asioita, joista vapautuu sormia napsauttamalla. Mikäli on koko elämänsä ajan jo lapsuudesta saakka oppinut siihen, kuinka asiat ratkaistaan riitelemällä ja ihmisiä joko rakastetaan tai vihataan, ei ole aivan helppo prosessi oppia uudenlaisia toimintamalleja. Voitte vaan kuvitella miten paljon kaikkea sisään myös ehtii kerääntymään, mikäli on kolmekymmentä ja koko elämänsä toiminut jo edellä mainitsemalla tavalla? Olen aina ollut ihminen joka rakastaa todella paljon ja antaa kaikkensa mikäli aidosti välittää, mutta myös rakkauden vastakohta on näkynyt, mikäli rakas ihminen on aiheuttanut minulle mielipahaa. Se tuska on ollut todella valtava enkä ole rehellisyyden nimissä kestänyt sitä kipua, saatikka oikein osannut sitä käsitellä. Aina ihmettelinkin, miten osa ihmisistä pystyy suhtautumaan niin kevyesti siihen jos heitä loukataan, sillä itse otin kaiken aina niin raskaasti? Olen ollut hyvin monissa asioissa elämäni aikana mustavalkoinen ja ihmissuhteet ovat yksi tällainen asia. En tokikaan sano että kenenkään tulisi tyytyä ovimaton rooliin ja oma arvo on tärkeää tiedostaa, mutta se, miten otamme ikävät teot vastaan, on käsissämme. Voimme vihata ja katkeroitua, tai opetella toimimaan fiksummin. Tähän kaikkeen vaikuttaa se luontainen opittu tapa toimia ja vasta siinä kohtaa kun oivallamme, miten paljon voimme asioita elämässä muuttaa vaikka olisimme toisin oppineet, on kelkan kääntäminen mahdollista. Loppupeleissä katkeroitumisesta ja anteeksiantamattomuudesta nimittäin kärsii eniten henkilö, joka näitä tunteita sisällään kantaa.

Omalla kohdalla käänteen tekevä muutos lähti liikenteeseen terapiassa reilu vuosi sitten. Käsittelimme siellä paljon menneisyyteni haavoja ja samalla kävi ilmi myös se, kuinka minulla on anteeksiantamattomuutta sisälläni. Vielä tuossa hetkessä tai noilla terapiakerroilla en kokenut mitään suurta vapautumista ja pyristelin jopa anteeksiantoa vastaan. Oikeutin tunteet itselleni ja siis kyllä, en tänäkään päivänä sano ettenkö olisi saanut tuntea loukatuksi tulemisen tunteita tilanteissa, jotka ovat niitä itselleni aiheuttaneet. Muutos onkin tapahtunut pikkuhiljaa, hiljaisena prosessina. Ensin tuli vahva tunne siitä että haluan pyytää omalta osaltani anteeksi ihmiseltä, jonka suhteen minulla oli eniten sitä henkisen kivun aiheuttamaan taakkaa. Anteeksipyynnöstä seurasi hyvin kevyt olotila, jonka jälkeen minulle on vahvistunut, etten halua enää koskaan olla kenenkään ihmisen kanssa riidoissa. Aivan sama vaikka toinen ei käyttäytyisi minua kohtaan samalla tavalla tai hyväksyisi anteeksipyyntöä, teen sen silti.

Tuo olikin itselleni tärkeä askel, jonka jälkeen minusta on tullut noin yleisesti huomattavasti pehmeämpi asioiden suhteen. Tilanteet joissa olisin ennen saattanut haistattaa toiselle pitkät, ovatkin nykyään tilanteita, joissa vastaan ystävällisesti enkä jaksa olla edes loukkaantunut tai vihainen. Ehkä konkreettisimmin sen huomaan siinä kohtaa kun ystäväni ovat puolestani ärsyyntyneitä ja ihmettelevät, miten voin suhtautua asiaan näin pehmeästi, koska onhan se toinen käyttäytynyt minua kohtaan ikävästi? Vastaukseni on yksinkertaisesti se, etten jaksa olla vihainen ja kohdistaa sitä omaa pettymystä toiseen ihmiseen. Ennemmin olen rehellisesti surullinen ja kerron siitä toiselle kuin puen pettymykseni hyökkääväksi ärsyyntymiseksi. Enää en mieti kuinka noloa on nyt osoittaa toiselle että minuun sattui hänen käytöksensä ja olen surullinen, vaan uskallan olla rehellisesti haavoilla. En koe tarvetta esittää jotain rohkeaa selviytyjää, vaan kyllä voin myöntää kivun jos sitä on aidosti esimerkiksi ihmissuhteen päättymiseen liittynyt. Olen jopa itsekin miettinyt, miten olen voinut pehmetä näin paljon, mutta ehkä se menee niin että siinä kohtaa kun vapautuu jostain, siitä vapautuu todenteolla?

Nykyään näen myös paljon laajemmin asiat, eli en pelkästään itseni kautta. Osaan nähdä toisen käytöksen taakse ja ymmärtää. Niin absurdilta kuin se voi jonkun korvaan kuulostaakin, olen oppinut katsomaan yli omien tunteideni ja ymmärtämään jopa ikävää käytöstä. Se ei tarkoita sitä että katsoisin sellaista läpi sormien tai alistuisin huonoon kohteluun, vaan ennemminkin osaan nähdä sen huonon kohtelun taakse muutoinkin kuin omalla tunnereaktiolla. Tämä on ollut itselleni sinällään aika yllättävää itsessä huomata, sillä aikaisemmin olin niin vahvasti omien tunteiden ja reaktioiden vietävissä. Toki edelleen olen ihmisenä temperamenttinen enkä sano ettenkö koskaan enää tulisi ajautumaan konflikteihin kenenkään kanssa ja olisin hillitty kuin viilipytty, mutta ihmissuhteissa en yksinkertaisesti enää jaksa vihata, katkeroitua tai kantaa sisälläni anteeksiantamattomuutta. On tietenkin eri riidellä jostain asiasta kuin aidosti loukata toista tai tulla syvästi loukatuksi. Riidat ovat osa elämää ja läheisissä ihmissuhteissa niitä tulee väkisinkin aina välillä. Riidatkin voivat olla rakentavia, toisinaan jopa uuden alkuja, joihin vakaat ihmissuhteet eivät kyllä kaadu.

Otsikon kysymykseen vastatakseni, yhtä ainoaa keinoa anteeksiantamattomuudesta vapautumiseen ei ole. En osaa sanoa loppupeleissä sen tarkemmin, kuinka se edes kohdallani tapahtui. Ehkä päästin lopulta irti jostain sellaisesta, joka minua oli otteessaan pitänyt ja lopputuloksen huomattuani, halusin sitä lisää? Toki terapia toimi tässäkin asiassa kimmokkeena, sillä siellä aloin ensimmäistä kertaa asiaa prosessoimaan. Tiedostan myös sen, kuinka tällaista anteeksiantamattomuuden taakkaa on paljon suvussani, jonka vuoksi se kenties on yltänyt omaan elämääni saakka? Oikeastaan tästä syystä vielä vahvemmin haluan olla vapaa sellaisesta ja etenkin, kun olen nähnyt mitä tuo saa ihmisessä aikaan. Anteeksiantamattomuus näkyy nimittäin arkipäiväisessä elämässä monin tavoin. Se voi ilmetä henkisenä pahoinvointina, masennuksena, ärtyneisyytenä, uupumuksena, vihana, voimattomuutena tai ahdistuksena. Aina jos kannamme sisällä jotain raskasta ja äärimmäisen kivuliasta, se näkyy elämässämme vaikka kuinka toisin toivoisimme. Ei helppo asia ymmärtää, hyväksyä, prosessoida tai elää todeksi, mutta ei myöskään mitenkään mahdoton.

Huh, olipas siinä asiaa. Heräsikö ajatuksia tai onko teillä vastaavia kokemuksia?

Kuvat: Iines Aaltonen