Mulla oli ikävä mua
Viime aikoina on ollut rehellisesti sanottuna aika paljon menoa ja meininkiä. Ei sillä, pieni kiire on ihan mukavaa ja varsinkin sellaisten asioiden parissa, joista nauttii! Kuitenkin ehkä se, mikä iski alitajuntaani tässä yksi päivä, oli kysymys itselleni, että mitä minulle oikeasti kuuluu? En ole hetkiin istunut alas ja kuunnellut sisimpääni, jonka olen huomannut olevan todella tärkeää. Varsinkin tuon taannoisen rankemman ajanjakson jälkeen tuntuu jopa oudolta, että yhtäkkiä olenkin ihan okei – kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Oivalsin kuitenkin sen, että ehkä tämä on nimenomaan sitä solmujen avaamisen ja niistä vaikeista asioista puhumisen seurausta? Vapauden tunne joka tuleekin silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ei tarvita välttämättä ilotulituksia tai mitään todella suuria oivalluksia, vaan riittävästi käsiteltyjen asioiden seurauksena tulee ehkä nimenomaan se hyvä olo, joka heijastuu arkeen ihan sinne ruohonjuuritasolle.
Tällä hetkellä onkin henkisesti mukava ja huojentunut fiilis – kuin olisin päässyt yli isosta osaa asioita, jotka ovat minua pitkään kahlinneet. Olen ymmärtänyt erityisesti sen, että olen arvokas ja hyvä tällaisena. Kukaan ihminen ei voi määritellä minua eikä minun kuulu pyrkiä olemaan mitään, mitä joku toinen odottaa minun olevan. Minun ei myöskään tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten olekaan ollut jonkun silmissä täydellinen ja sellainen kuin minun olisi haluttu olevan. Vaikka olen kantanut nimenomaan tuolta osa-alueelta tietynlaisia taakkoja hyvin pitkään, tunnen nyt, että ne sanat jotka saivat minut ennen kaatumaan eivät enää horjuta minua. Tuntuu kuin olisin saanut jotain sellaista ihmeellistä voimaa, joka tulee kantamaan jatkossakin.
Pakko sanoa, että tuon vaikean ajanjakson läpi käyminen antoi elämään aika paljon perspektiiviä. Se oli ikään kuin joku herätys siihen, että hei olen upea ihminen ja ansaitsen paljon hyvää! Nyt tuntuu todella kurjalta edes ajatella sitä, miten paha oli olla ja miten synkältä kaikki vielä hetki sitten näytti. Uskon kuitenkin, että jos masentavista ajanjaksoista selviää voittajana, ne lujittavat ihmistä aina. Kun käy siellä pohjalla ja miettii omaa elämäänsä jopa täysin turhana ja merkityksettömänä, ei tuolta voi nousta kuin voittajana. Omalla kohdallani kyse oli hyvin pitkälti siitä, että oli niitä lukkoja ja taakkoja, joita en osannut prosessoida. Oli asioita, joita kannoin sisälläni ja tapahtumia, joista en ollut koskaan kenellekään puhunut. En ymmärtänyt niiden yhteyttä siihen tyhjään demonien täyteiseen olooni, jossa kaikki hyvä tuntui pikkuhiljaa lipuvan kauemmas luotani. En sano, että kaikki olisi simsalabim hyvin mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Ja ei, kyse ei ole siitä, että elämässäni olisi tapahtunut jotain mullistavaa, vaan ehkä ennemminkin siitä, että pystyn jälleen rakastamaan itseäni. Löysin sen kadoksissa olleen Jutan, jota niin pitkään ikävöin.
Toivon, että voisin rohkaista myös kaikkia teitä muita synkkien ajatusten kanssa kamppailevia ja siksi halusinkin kirjoittaa päivitettyjä fiiliksiä näistä mielen kuulumisista, joita olen jonkin verran täällä avannut. Elämä on todella suuri lahja ja vaikka siihen kuuluvat osana myös vastoinkäymiset niin silti taas kerran on pakko todeta, että vaikka näyttäisi kuinka epätoivoiselle tahansa, aina on valoa tunnelin päässä. Joskus se valon lähemmäs tuleminen saattaa vaatia lukuisat itkut ja sen, että nostaa pöydälle asioita, jotka on niin mieluusti jo vuosia lakaissut maton alle. Todella usein on kuitenkin kyse siihen kysymykseen vastaamisesta, että rohkenemmeko katsoa vaikeuksia kohti vai emme? On niin helppoa pakoilla mutta samalla sitä pakoilee vain itseään.
Toki elämä tuo eteen erilaisia tunteiden sekamelskoja ja itsekin elin hyvin pitkään olotilassa, jossa en oikein edes tiennyt mistä aloittaa tai mihin tarttua – eikä muuten ollut oikein edes voimia. Usein olemme nimittäin hyvinkin yksin omien tunteidemme kanssa. Vaikka olisi kuinka läheisiä ihmisiä elämässä, sinä yksin tunnet sen, mitä käyt tällä hetkellä läpi. Voi olla, ettet edes jaksa kertoa kaikkea ystävillesi, sillä tiedät, että he eivät ole tässä elämäntilanteessa sinun housuissasi. Kuitenkin se, että puhuu – ihan sama kenelle – on niin tärkeää. Koskaan ei kannata ajatella, että ei tuo ihminen ymmärrä koska hän ei tiedä. Ihmiset nimittäin ymmärtävät aika paljonkin. Jos ja oletan, että kun olet valinnut elämääsi ne parhaimmat tyypit, he jos ketkä ymmärtävät. Itse toivoisinkin, että jatkossa osaisin avautua enemmän asioistani ja nimenomaan tarttuisin tilanteisiin siinä kohtaa, kun ei olla vielä siellä täydessä synkkyydessä.
Farkut Monki / Paita Lindex (vanha) / Kello Cluse / Baskeri H&M (second hand)
Muistan, kun joku teistä vinkkasi minulle kesällä Julian ”Mul oli ikävä mua” biisistä ja itse asiassa tuon biisin sanat vaikuttivat minuun paljonkin. Koin voivani niin hyvin samaistua sanoituksiin – ne olivat kuin omasta elämästäni ja samaan aikaan oivalsin, että nyt on tehtävä päätös sen suhteen jatkanko tässä olotilassa, vai lähdenkö työstämään asioita. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja onneksi näin tein.
”Katoin peilikuvaa ja mä päätin sen, must on pakko tulla taas onnellinen…”
Oikein ihanaa päivää jokaiselle! <3
Kuvat: Taru / edit: minä