Mun tunteet, sun tunteet
En nyt äkkiseltään muista, olenko koskaan kirjoittanut blogissani vastuun ottamisesta, mitä tulee omiin tunteisiin? Siitä, kuinka ihmissuhteissa on aina kaksi osapuolta, joista molemmilla on tunteet. Jokainen on myös vastuussa omista, ei toisen tunteista. Tokikaan en tarkoita tällä sitä, etteikö esimerkiksi parisuhteessa olisi molempien osapuolien vastuu käyttäytyä, kuten parisuhteessa tulee käyttäytyä mutta se, millaisia tunteita molemmilla osapuolilla erilaisissa tilanteista herää, miten niihin reagoimme ja kuinka tunteet käsittelemme, on jokaisen omalla vastuulla. On hyvin helppo syyttää omista tuntemuksista aina toista ja vierittää esimerkkinä pettymyksen tunne toisen niskoille. Vaikka toinen olisi toiminut mielestämme, kuinka väärin tahansa, meidän tulee loppupeleissä itse kyseinen negatiivinen tunne käsitellä ja prosessoida.
Itsehän en ole ollut tämän aiheen suhteen kypsä kuin vasta viime vuosina ja edelleen menen välillä reaktiiviseen, lapsenomaiseen tilaan, jossa saatan heittäytyä erilaisiin tunnetiloihin ajattelematta, miten tässä kokonaisuudessa ei nyt ole kyse pelkästään minusta. Oikeutan tunteet itselleni ja reagoin sen mukaisesti. Joskus kivun sietäminen on äärimmäisen haastavaa ja noissa tilanteissa on helpompi syyttää toista kuin kohdata itsensä. Hyvänä esimerkkinä tähän ihmissuhteet, joissa tunteet tai elämäntilanteet eivät etene samaa vauhtia ja asiat ovat monimutkaisia. On aina helpompaa syyttää toista, kun kohdata pettymyksen tunne itsessä. Toisaalta siinä kohtaa, kun tämän käytösmallin tiedostaa, on asialle helpompi jotain tehdä ja muuttaa omaa käyttäytymistä. Pyrinkin nykyään aina mahdollisimman nopeasti ihmissuhteissa siihen, että jos olen osapuoli, jota sattuu, en käyttäydy kuin lapsi, vaan haluan ymmärtää toisen käytöstä ja samaan aikaan otan vastuun siitä, mitä tunteita tilanne minussa herättää. Aina tämä ei mene kuin Strömsössä – kiitos tulisen temperamentin, mutta petrannut kyllä olen ja erityisesti viime vuosina.
Negatiivisten tunteiden kohtaaminen ei ole todellakaan aina helppoa ja siksi voin myöntää niitä jollain tavalla pelkääväni. Olen kuitenkin päättänyt, etten halua enää ikinä katkeroitua, padota tunteita tai kivun hetkellä pakoilla. On ollut myös ilo huomata, miten juuri se, että ottaa vastuun tunteistaan ja kokemastaan, on asia, joka lopulta myös tekee olosta monin tavoin helpomman. On äärettömän raskasta vihata tai katkeroitua toiselle syystä, joka ei loppupeleissä ole edes omissa käsissä. Huomattavasti kevyempi olo on, jos vaan käsittelee tunteensa ja pyrkii sitä kautta menemään eteenpäin. Toki sitä odottaa samaa myös muilta, eli jos itse ei halua jostain ihmissuhteesta sen enempää, toivoo toisen kantavan vastuun omasta tunteiden käsittelystä. Noissa tilanteissa ei ole minun tehtävä ottaa vastuuta toisen mahdollisesta pettymyksestä, enkä halua joutua potemaan siitä taakkaa tai huonoa omaatuntoa. Joskus tämäkin oli vaikeaa, nykyään pyrin arvottamaan tunteeni tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin – etten kantaisi taakkaa jostain sellaisesta, joka ei ole tehtäväni.
Ajatelkaa, miten paljon vähemmän elämässä olisi kaikenlaisia konflikteja, mikäli aikuiset ymmärtäisivät jokainen kantaa vastuunsa tunteistaan? Onhan se karu fakta, miten paljon toimimme muita syytellen siitä tai tästä, vaikka todellisuudessa tulisi katsoa peiliin ja funtsia, miksi tunnen juuri näin tässä tilanteessa? Jokainen meistä on kuitenkin vastuussa itsestään, myös parisuhteessa. Monesti mietin, miten monta tilannetta sitä olisi pelastunut viime vuosina, kun olisi oivaltanut tämän aikaisemmin. No varmasti parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tämän asian ymmärtäminen on keventänyt omaa oloa aivan mielettömästi ja tehnyt omien tunteiden käsittelystä niin paljon selkeämpää.
Herättääkö aihe teissä ajatuksia?